Kirkko vs. teologinen tiedekunta

Yliopiston ja kirkon suhteesta on kirjoitettu viime aikoina useammassakin blogissa, viimeksi otsikolla "Professorin merkityksestä". Siinä kirjoittaja tuo esille unelmansa siitä, että "tulevaisuudessa Raamattu-uskollinen teologia voisi virrata yliopistoista 'turmelemaan' kirkon".

Jaan tuon saman unelman, mutta toisaalta olen ainakin vielä toistaiseksi kovin skeptinen sen toteutumisen suhteen. Ei niin, etteikö yksittäisiä poikkeuksia voisi löytyä, mutta pitkässä juoksussa sekulaarin tiedeyhteisön säännöillä pelaaminen ei saa palloa (tai kiekkoa) pomppimaan oikeaan suuntaan. Yhtäkkiä ei tule mieleen yhtään maailmankolkkaa, missä tämä olisi onnistunut (mutta jos tiedät toisin, niin kerro!).

Sen sijaan maailmalla on paljonkin yliopistoja tai niihin verrattavia laitoksia, jotka eivät ole sekulaareissa käsissä ja joissa akateeminen tasokkuus on mahdollista olosuhteissa, joka tukee myös opiskelijan (tai opettajan) uskoa. Ne, joiden käsissä esim. Suomessa on opetus- ja akkreditointimonopoli, antavat tietysti ymmärtää, ettei "objektiivista tiedettä" voida tehdä muualla kuin heidän laitoksissaan, mutta tätä modernistista propagandaa ei ole pakko niellä.

Kirjassaan Rosoinen Raamattu emeritusprofessori Räisänen vaikuttaa vielä kovin luottavaiselta sen suhteen, että linja ei ainakaan Helsingin teologisessa ole kovin äkkiä muuttumassa konservatiivisempaan suuntaan. Luvussa "Rikas ja kipeä prosessi" hän kirjoittaa mm. näin:

Kirkkolain perusteella olisi ollut aivan loogista julistaa minut harhaoppiseksi [vuonna 1985], mutta silloin olisi jouduttu selvittämään liian mutkikasta vyyhtiä. Lähes kaikki harhaoppini löytyivät jo teologisen tiedekunnan alkeisoppikirjasta - jonka tekijä oli luterilainen saksalainen piispa (Eduard Lohse).

Samoin hän antaa ymmärtää, että tutkimustulokset voisivat olla paljon radikaalimpejakin, mutta "ei ole ihan harvinaista, että tutkija pidättyy käsittelemästä tiettyjä asioita tai tekemästä tiettyjä päätelmiä sosiaalisten seurausten takia". Jos ev.lut. kirkon jäsenmäärä jatkaa laskuaan, niin pian näitä sosiaalisia paineita tiettyjen tutkimustulosten välttämiseksi on huomattavasti vähemmän. (Toisaalta tutkijoidenkin määrä voi pienentyä, sillä nykymenolla ev.lut. kirkko tuskin säilyttää ilmaisen työntekijäkoulutuksen valtion rahoilla maailman tappiin asti.)

Jos nyt niin kuitenkin sattuisi käymään, että teologisen tiedekunnan vaikutuksesta kirkko jonain päivänä palaa uskonsa ja tehtävänsä lähteille, niin en aio olla panemassa hanttiin. Mutta toivottavasti oikeat tahot tekevät ajoissa oikeita johtopäätöksiä siltä varalta, että tämä ihme jää materialisoitumatta.

Lue lisää...

Rosoinen Räisänen

Joulun alla huomasin kirjakaupassa Heikki Räisäsen tuoreen kirjan Rosoinen Raamattu. Kirja vaikutti mielenkiintoiselta, joten lisäsin sen lukulistalle. Tässä ensivaikutelmia ensimmäisen luvun ("Raamattu pyhien kirjojen joukossa") jälkeen:

Kuten aina, Räisänen osaa valita sanansa hyvin ja kirjoittaa tavalla, joka helposti vakuuttaa ainakin asioista perillä olemattoman lukijansa. Samalla konservatiivinen lukija saattaa provosoitua, sillä Räisänen ei säästele sanan miekkaansa, vaan iskee lujasti ja kirurgisen tarkasti arkoihin kohteisiin.

Räisäsen normaaliin tyyliin kuuluu myös, että hyvinkin kiistanalaisia väitteitä ja "faktoja" esitetään itsestäänselvyytenä, jotka lukijankin odotetaan uskovan ja omaksuvan, mikäli haluaa lukeutua fiksuihin ihmisiin. Terävyydestään huolimatta Räisänen ei siis ole luotettava opas kristinuskon kysymyksiin ainakaan niissä julkaisuissa, jotka on kirjoitettu muille kuin ammattiteologeille.

Lopuksi joitakin valittuja paloja lukijan arvioitavaksi:

• Varhaiskristityt eivät uskoneet Jumalan ilmoittaneen itseään teksteissä, vaan Pojassaan.
  
  
• Raamattu pitää sisällään kumoutumisen ongelman: onko Jumala muuttanut mielensä, kun UT kumoaa ikuiseksi säätämykseksi ilmoitutetun Tooran (eli VT:n) sitovuuden?
  
  
• Reformaation pyörteissä kansan käsiin päätyneestä Raamatusta ei kaikkia kirkon ytimessä olevia oppeja löytynytkään. Paremmin kansan käsiin sopivaksi kirjaksi osoittautuikin katekismus, johon oli Raamatusta poimittu oikeat kohdat oikein selitettyinä.
  
  
• Ristiriitatilanteissa (joita Räisänen ei sen tarkemmin määrittele) yhteisön tunnustukset ajavat Raamatun edelle. Raamattua arvioidaan tunnustusten pohjalta; katekismuksen sanotaan ilmaisevan "Raamatun keskeisen sisällön". Suomen ev.lut. kirkossa käytännössä Luther on lopullinen auktoriteetti.
  
  
• Tämän hetken Lähi-idän tilanteeseen ovat syynä Toora (=juutalaiset), Raamattu (=kristityt) ja Koraani (=muslimit). Muslimiterroristien tekojen legitimointi Koraanin avulla on absurdia, mutta toisaalta Koraanin sotaisat kohdat kalpenevat VT:n kansanmurhien ja Ilmestyskirjan kostonhimoisten visioiden rinnalla.
  
  
• Ajatuksella siitä, että historia on Jumalan toiminnan näyttämö ja että se kulkee kohti määrättyä päämäärää, on juurensa amerikkalaisella uskolla kansakunnan historialliseen tehtävään maailman pelastajana pahan voimilta. Tätä edustaa eritoten Yhdysvalloissa kukoistava profetiausko, joka näkyy mm. epälukuisissa bestsellereissä, joissa Raamattua käsitellään salaperäisenä oraakkeli-kirjana, jonka palaset pitää oikealla tavalla suhteuttaa ajan ilmiöihin, jotta voi ennustaa tulevaisuuden tapahtumat. Tämä kytkeytyy vaarallisella tavalla poliittiseen oikeistoon: uskovaisella, jolla on valtaa, on kiusaus auttaa Jumalaa väkivaltaisessa prosessissa, jonka on määrä johtaa hyvän eskatologiseen voittoon.

Räisänen on viisas kuin käärme, mutta ei aina viaton kuin kyyhkynen. Tämä on harmi, sillä jos järki olisi hänelle vain Jumalan tuntemisen väline eikä sen lähde, niin hänellä olisi (ollut) eittämättä paljon positiivista annettavaa teologialle.

Lue lisää...

Tulevia bestsellereitä?

Linkkivinkki kaikille englanninkielisen kristillisen kirjallisuuden ja erilaisten listojen ystäville: 50 Potential Christian Bestsellers (ei suositella tosikoille).

Lue lisää...

Sylttytehdas

Timo Eskola esittää kirjassaan Ateistit alttarilla - johon jo aiemminkin viittasin - kymmenen pisteen kysymyksen: Miksi papit kiistävät uskonoppeja? Vastaukseksi Eskola tarjoaa sitä, että "heille opetettu teologia tekee niin". Tähän vastaukseen sisältyy viittaus kahteen eri tosiasiaan: toisaalta luterilaisen (radikaali)teologian perinne on vuosikymmenien, jopa vuosisatojen pituinen, ja toisaalta luterilaiset papit ja teologit koulutetaan pääosin sekulaarissa oppilaitoksessa, jonka raamatuntulkinta heijastelee aina sitä, mikä milloinkin on maailmalla muodissa.

Eskolan teoria ottaa hyvin huomioon kaksi tunnettua faktaa ja on siten pitkälle selitysvoimainen sen suhteen, miten ateistit päätyvät alttarille papeiksi. Se, mikä voi kuitenkin jäädä mielen perukoille kaivelemaan on kysymys siitä, miksi näitä radikaali- ja/tai ateistiteologeja ja -pappeja alunperin nousee nimenomaan luterilaisessa kirkossa (ja toki muutamassa muussakin kirkkokunnassa, kuten esim. anglikaanien ja presbyteerien parissa). Teologeja ja pastoreita on muissakin traditioissa, mutta missä ovat esim. radikaalit helluntailaisteologit ja ateistiset vineyard-pastorit?

Osa tästä ilmiöstä selittyy toki sillä, että monella traditiolla on omat oppilaitoksensa, mutta useimmiten esim. juuri tohtoriksi valmistutaan jostain sekulaarista (ja samalla liberaalista) yliopistosta. Siitä huolimatta näistä henkilöistä ei yleensä tule teologisia radikaaleja tai ateisteja.

Analyysia voisi tietysti jatkaa pidemmällekin mutta on vaikea välttyä siltä ajatukselta, että luterilaisuus sisältää itsessään ne elementit, jotka takaavat radikaalien ja ateistien mukanaan tuomat ongelmat jatkossakin. Näistä elementeistä ei oikein voida tinkiä ilman, että luterilaisuus menettää merkityksensä.

Pappien nykyiselle koulutuspolulle sen sijaan luulisi löytyvän vaihtoehtoja. Vai ovatko radikaalit jo varmistaneet itsellensä pysyvän monopolin tässä asiassa?

Lue lisää...

Hyviä ja huonoja uutisia

Kirkon tiedotuskeskuksen julkaiseman tuoreen uutisen perusteella näyttäisi siltä, että kirkolla on syytä pieneen juhlaan: viime vuonna kirkkoon liittyi 10 700 henkeä, mikä on 11,9% enemmän kuin vuonna 2005 (9 559).

Toisaalta samassa tiedotteessa tuli myös huonot uutiset: kirkosta erosi 33 823 henkeä, kun edellisenä vuonna eronneiden määrä oli vain 33 043. Vaikka nettomenetys olikin pienempi kuin viime vuonna, kirkon jäsenmäärän pieneneminen yli 23 000 hengellä vuosittain ei vieläkään ole hyvä merkki. Kaiken lisäksi suurin osa lähtijöistä on nuoria aikuisia, jolloin on odotettavissa, että myös kastettujen määrä alkaa pienellä viiveellä selvästi laskea.

Vai olisiko tämä sittenkin pitkällä tähtäimellä hyvä merkki? Mitä tapahtuisi, jos kirkkoon jäisivät jäljelle vain ne, jotka uskovat Jumalaan, seuraavat Jeesusta Herranaan, pitävät Raamattua Jumalan Sanana ja elävät Pyhän Hengen täyteydessä uskoaan todeksi? Kerrassaan pelottava ajatus - ainakin sielunvihollisen mielestä.

Lue lisää...