Loukkaava Raamattu

Taas on pappi herättänyt pahennusta kirkkokansassa. Tällä kertaa kyseessä on Peter Silfverberg Kokkolan ruotsinkielisestä seurakunnasta. Hän oli erehtynyt toteamaan, että Paavalin sanat homoseksuaalisuuden harjoittamisesta ja Jumalan valtakunnan perimisestä (1 Kor. 6:9-10) pitävät paikkansa vielä tänäänkin. Tämä oli liikaa joillekin seurakuntalaisille, jotka - Paavalia paremmin asiasta perillä olevina tahoina - kantelivat asiasta piispalle ja tuomikapitulille.

On ymmärrettävää, että ihmisillä on erilaisia näkemyksiä siitä, kuinka homoseksuaalisuuteen ja sen aktiiviseen harjoittamiseen tulisi suhtautua. Näitä eri tavalla ajattelevia ihmisiä eksyy välillä kirkkoonkin - ja se on hyvä, sillä ei Jeesuskaan tullut parantamaan terveitä vaan sairaita. Raamatussa ei kuitenkaan ole mitään epäselvyyttä sen suhteen, miteä aiheesta tulisi ajatella. Tekstejä ei ole montaa, mutta niiden todistus on hyvin yksimielinen.

Sodoman ja Gomorran tapauksessa vääristynyt seksuaalisuus näyttää olevan vain jäävuoren huippu. Genesiksessä sen osuus toki korostuu (1 Moos. 19:1-29; vrt. Juuda 7), mutta myöhemmin Hesekiel nostaa toisia ongelmia päällimmäiseksi (Hes. 16:49).

Kolmannessa Mooseksen kirjassa sukupuolisuhde samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa todetaan "kauhistukseksi", josta rangaistus on kuolema (3 Moos. 18:22, 20:13). Tässä tekstissä ei puhuta mitään aktiin syyllistyvien motiiveista tai tunteista, ainoastaan itse aktista, ja niinpä myöhemmässäkin juutalaisuudessa on homoseksuaalisuuteen suhtauduttu aina negatiivisesti.

Uuden Testamentin puolella Paavali mainitsee "miesten kanssa makaajat" kolmessa eri tekstissä. Silfverbergin viittaamassa tekstissä (1 Kor. 6:9-11) todetaan, että homoseksuaalisuuttaan toteuttavilla ei ole asiaa taivaaseen. Toivoa heillä kuitenkin on, sillä "tällaisia jotkut teistä olivat ennen, mutta nyt teidät on pesty puhtaiksi ja tehty pyhiksi ja vanhurskaiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Jumalamme Hengen voimasta." Jumalan voima voi tehdä sen, mikä ihmiselle on mahdotonta.

Ensimmäisessä Timoteuskirjeessä Paavalin asenne ei ole sen positiivisempi: "Eihän lakia ole säädetty kunnon ihmisten takia, vaan lain ja järjestyksen rikkojien, jumalattomien ja syntisten, rienaajien ja pyhänhäpäisijöiden, isän- ja äidinmurhaajien, tappajien, siveettömien, miesten kanssa makaavien miesten, ihmisten sieppaajien, valehtelijoiden, valapattojen ja ylipäänsä kaikkien sellaisten takia, jotka toimivat vastoin tervettä oppia" (1 Tim. 1:9-10).

Viimeinen ja kriittisin asiaa käsittelevä UT:n teksti löytyy Roomalaiskirjeen ensimmäisestä luvusta (18-32). Hieman yllättäen Paavali ei esitäkään homoseksuaalisuutta asiana, josta seuraa Jumalan viha (kuten tänä päivänä joissain piireissä saatetaan esittää). Asia on pikemminkin päinvastoin: "luonnollisten" (eli mies naisen kanssa) seksisuhteiden vaihtuminen "luonnottomiin" (eli samaa sukupuolta olevien väliseksi) onkin teologisesti seurausta - ja jopa rangaistus - siitä, että ihmiskunta on hylännyt Jumalan.

Paavalin teologisen argumentin mukaan ihminen ei siis välttämättä voi vapaasti valita "suuntautumistaan". Tämä vetää maton sen usein esitetyn väitteen alta, että homoseksuaalisuus olisi jotenkin moraalisesti neutraalia siksi, että se ei (aina) ole oman valinnan tulos. Paavalille homoseksuaalinen akti on luomistyön vastainen vääristymä - perversio joka näkyvällä tavalla ilmentää totuuden valheeseen vaihtaneen ihmiskunnan syvimpiä ongelmia. (Aktin harjoittajien välisellä rakkaudella tai sen puutteella ei ikävä kyllä ole mitään tekemistä asian kanssa).

Näin siis Raamattu. Silfverberg oli epäonnekseen saarnassaan samaa mieltä Jumalan Sanan kanssa ja näin loukkasi homoseksuaaleja. Joku voisi ajatella, että kyseessä on teologinen no-brainer, mutta viime vuodet ovat opettaneet, että kirkon tuomiokapituleilta voi odottaa mitä tahansa. Siinä toivossa ilmeisesti kantelukin on tehty. Mikäpä olisikaan irvokkaampaa maailman silmissä kuin se, että kirkko kieltää itseltään synnin kutsumisen synniksi.

Lue lisää...

Erosta ja eroista

Kotimaa-lehden verkkosivuilla uutisoitiin, että kirkosta eroajien määrä on kääntynyt laskuun. Tämä näkyy siinä, että vuoden kahden ensimmäisen kuukauden aikana kirkosta erosi vapaa-ajattelijoiden verkkopalvelun kautta vain 5800 henkeä, kuin vuotta aikaisemmin eroajia oli 800 enemmän. Syytä juhlaan?

Ei ehkä aivan vielä. Tälläkin vauhdilla eroja tulee tänä vuonna n. 35000, mikä on kirkolle nolo asia, vaikka se epäilemättä vuoden lopussa tullaankin tulkitsemaan torjuntavoitoksi. Mutta erolukuja tuijotettaessa jää huomaamatta se, että pitemmällä aikavälillä väki vähenee muistakin syistä. Tilastojen mukaan kirkkoon ja sen oppiin vahvimmin sitoutuneet alkavat olla jo niin vanhoja, että viikatemies tulee harventelemaan rivejä enenevään tahtiin. Kun lisäksi kirkkoon kuulumattomien riveissä on merkittävä osa lapsentekoiässä, niin kastettavien eli uusien jäsenien määrä ei lisäänny samaa tahtia kuin ennen. Tätä vielä toistaiseksi paikkaa kulttuuri-instituution asemaan päässyt rippileiri, mutta ennen pitkään kirkkoon sen takia liittyvienkin määrä tulee kääntymään laskuun.

Mitä sitten on tehtävissä? Virikkeitä löytyy samaisen Kotimaa-lehden muista artikkeleista:

Arkkipiispa Jukka Paarma vaatii, että valtion tulisi nostaa kirkon yhteisöveron osuutta, koska kirkko hoitaa yhteiskunnallisia tehtäviä. Tämä olisi tietenkin oikein ja kohtuullista, mutta eikö kirkon kannattaisi tässä asiassa tehdä eroa valtioon luovuttamalla osittainen väestökirjanpito sekä hautausmaiden ja joidenkin vanhojen rakennusten ylläpito valtion hoidettavaksi? Eihän näistä mikään liity millään tavalla mihinkään siihen, mikä Raamatun mukaan on kirkon tehtävä, joten näistä luopumisen ei pitäisi ainakaan olla teologisesti tai opillisesti ongelmallista.

Kirkon ja valtion välisen rahaliikenteen kaikkia yksityiskohtia tuntemattomana tulee kiusaus ajatella, että jos kirkko jää näissä yhteiskunnallisissa tehtävissään tappiolle, niin olisi kirkon etu päästä niistä eroon. Toisaalta jos kirkko jää niissä voitolle, niin herää kysymys, miksi valtio tukisi yhtä kristillistä kirkkokuntaa? Se ei ole ainoastaan väärin (paitsi tietysti niiden mielestä, jotka tätä rahaa saavat), vaan aiheuttaa myös "kenen leipää syöt, sen lauluja laulat" -ongelman, joka entisestään syö kirkon teologista uskottavuutta. Kirkon kannattaisi jättää nämä sivubisnekset vähemmälle ja panostaa enemmän päätehtäväänsä, mikäli se aikoo jollain tavalla pysäyttää jäsenmääränsä vähenemisen.

Toinen kirkon ja valtion side, mikä olisi hyvä katkaista, on esillä Olli Seppälän pääkirjoituksessa. Tässä lainaus kaikkein oleellisemmasta:

Teologisten tiedekuntien dekaanit ja luterilaisen kirkon piispat pitivät tämän kuun alkupuolella neuvonpidon, jossa yhtenä aiheena oli uusi yliopistolaki. Kirkon puolella on syytäkin olla kiinnostunut lain mukanaan tuomista muutoksista, sillä korkeasti koulutettu teologi- ja kanttorikunta on keskeinen osa kirkon itseymmärrystä ja luotettavuutta. Teologiset tiedekunnat ja osastot tarvitsevat tulevaisuudessa kirkolta henkistä tukea ja lobbaustakin - sen sijaan varsinaista tutkimusrahaa kirkolta tuskin on odotettavissa.

Uusi yliopistolaki ei näillä näkymin uhkaa vapaata ja kriittistä teologista tutkimusta. Ja laadukas koulutus ja tutkimus takaavat, että näin on myös tulevaisuudessa.

Ev.lut. kirkko ja valtio ovat jossain historian mutkassa päätyneet sellaiseen yhteistyökuvioon, että yhden kristillisen kirkkokunnan työntekijät saavat valtion yliopistoissa monivuotisen koulutuksen veronmaksajien rahoilla, kun taas muiden kirkkokuntien työntekijät maksavat yleensä kalliisti koulutuksestaan. Tai tietysti kuka tahansa voi osallistua Seppälän mainitsemaan "laadukkaaseen" koulutukseen tai tutkimukseen, mutta vain luterilainen kirkko on nähnyt hyväksi vaatia, että sen työntekijöiden tulee saada [uskosta] "vapaata" ja [Raamattu-]"kriittistä" teologista koulutusta.

Järjestely on talodellisesti mukava, mutta teologian ja kirkon uskon kannalta lähinnä katastrofaalinen, ainakin mitä tulee opiskelijoiden ymmärrykseen Raamatusta ja sen tulkinnasta. Mutta niin kauan kuin kirkon virkoihin pätevöityy käytännössä vain valtiomme yliopistojen kautta, jatkuu kirkon ja sen työntekijöiden teologisten eväiden mureneminen.

Vai onko niin, että tämä on tietoinen valinta? Koska enemmistö kirkon jäsenistä on kiinnostunut kirkosta aivan muista kuin teologisista syistä, niin uskon ja teologian sotkeminen kuvaan saattaisi vain entisestään pahentaa jäsenkatoa. Ja ehkäpä yhteiskunnallisten tehtävien hoitaminenkin antaa kirkolle kansan silmissä sellaista legitimiteettiä, mitä pelkkä ristiinnaulitun Kristuksen saarnaaminen ei voi koskaan antaa?

Tähän Jukka ja muut piispat vastasivat: "Ennemmin tulee totella ihmisiä kuin Jumalaa." (Piispojen teot 5:29)

Lue lisää...

Sekulaariin valtioon sopimaton jäänne

Vanha parta Erkki Tuomioja on jälleen ylittänyt kristillisten lehtien uutiskynnyksen. Tällä kertaa kohun aiheena on hänen lausuntonsa siitä, että valtiopäivien avausseremonioihin kuuluva jumalanpalvelus olisi poistettava, koska se on "sekulaariin valtioon sopimaton jäänne". Tuomiojan heitto on saanut itsensä arkkipiispankin älähtämään asiasta.

Kuten aikaisemminkin, Tuomioja on sekä oikeassa että väärässä.

Väärässä hän on siinä, että Suomi ei ole sekulaari valtio. Maassamme on muutamalla kirkkokunnalla laissa erityisasema, jota ei muilla kirkko- tai uskontokunnilla ole. Lisäksi kansan - ja eduskunnan - enemmistö kuuluu virallisesti ev.lut. kirkkoon. Tuomioja lienee myös unohtanut, että vielä vuosi sitten hän itse peräänkuulutti valtion ja kirkon erottamista toisistaan muutamilla alueilla. Tilanne näissä asioissa ei ole vuodessa muuttunut mihinkään, joten heitto "sekulaarista valtiosta" lienee vielä toistaiseksi vain Tuomiojan märkä päiväuni.

Toisaalta Tuomiojan sanoissa on samaa profeetallista ironiaa kuin ylipappi Kaifaan sanoissa Jeesuksen kohtalosta (Joh. 11). Kaikesta uskonnollisuuden ulkokuorestaan huolimatta Suomi on nimittäin käytännössä pitkälti sekularisoitunut maa eivätkä osaksi suomalaista kulttuuria muuttuneet kristilliset traditiot tilannetta muuksi muuta. Valtiopäivien avajaisjumalanpalvelus onkin vähän kuin joulukirkko: mukana on muutamia uskoviakin, mutta suurin osa paikalle vaivautunutta porukkaa käy paikalla vain näyttäytymässä tai fiilistelemässä (kaikkia eläviä ja kuolleita tuomitsemaan palaava Jeesus on useimmille hieman hankala ja etäinen aihe, mutta kukapa ei jokavuotista Hoosiannaa haluaisi lauleskella).

Tuomiojan ei siis kannata olla huolissaan valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksen - johon on täysi vapaus olla osallistumatta - hapattavasta vaikutuksesta Suomen valtioon tai sen päättäjiin. Jos Tuomioja on johdonmukainen, niin ehkäpä ensi vuonna näemme aloitteen esim. joulukuusen poistosta - onhan se kaikessa pakanallisuudessaan sekulaariin valtioon sopimaton jäänne. Rahaa ja metsääkin säästyisi, kun kuusia ei enää yhteiskunnan varoin pystytettäisi kaikille toreille ja aukioille.

Toinen vaihtoehto seuraavaksi aloitteeksi voisi olla ilotulitusten kieltäminen, sillä ilotulitusraketteja on jo parintuhannen vuoden ajan käytetty pahojen henkien karkottamiseen (puhumattakaan paukkujen ja niiden jälkien siivoamisen vuosittaisesta laskusta yhteiskunnalle). Jos tällaiset kiinalaiset uskonnolliset menot kiinnostavat, niin jokainen ampukoon raketteja kotonansa. Julkisille paikoille tällainen sekulaariin valtioon sopimaton jäänne ei kuitenkaan kuulu.

Jäämme odottamaan lisää hyviä avauksia Tuomiojalta.

Lue lisää...

Sodanruhtinaan jalanjäljissä

Israel ja Hamas ovat olleet uutisissa päivittäin ja on ollut vain ajan kysymys, koska (muuten yhteiskunnallisesti yleensä niin aneemiset) kristitytkin jälleen nousevat parrasvaloihin tämän asian tiimoilta. Odotus on nyt ohi, sillä eilisessä pääuutislähetyksessä saimme ihastella kristittyjen marssia Gazan sodan puolesta. Edellisestä Israelin sotatoimia kannattavasta marssista ehtikin kulua jo yli kaksi vuotta.

Kotimaa-lehdessä julkaistiin televisiossakin nähdyn ICEJ:n Suomen osaston puheenjohtajan Juha Ketolan haastattelu. Yhtenä kysymyksenä oli, miksi kristityt kootaan marssimaan Israelin sotatoimien oikeutuksen eikä rauhan puolesta. Ketolan mukaan "se olisi ihan sama asia", koska Lähi-idässä olisi rauha ilman Hamasia.

Ketolan näkemys on monella tavalla mielenkiintoinen. Ensiksikin juuri 20 vuotta täyttänyt Hamas on aika tuore ilmiö Lähi-idässä, jossa sodilla on jo tuhansien vuosien historia. Jos pysyvä rauha olisi vain Hamasin olemassaolosta kiinni, niin siitä olisi nautittu jo pitkään. Israel voi toki tuhota Hamasin, mutta on naivia ajatella, että se takaisi rauhan sille alueelle.

Toiseksi on aika härskiä, että sodan puolesta marssimista tarjoillaan rauhan puolesta marssimisena. Tämä ei onneksi hämää ketään sen enempää kuin aikoinaan eri maissa tapahtunut "sotaministeriöiden" muuttaminen "puolustusministeriöksi". Jos uskovat haluavat vaeltaa Rauhanruhtinaan jalanjäljissä, niin olkoot reilusti rauhan asialla. Se, että uskovat ovat kaduilla vaatimassa jollekin maalle oikeutta käydä sotaa - hinnasta riippumatta - on pelottavaa siinä missä kaikki muukin uskonnon kaapuun verhoutunut nationalismi ja rasismi historian saatossa on ollut.

Kolmanneksi voisi todeta, että Ketola on tavallaan oikeassa. Jos kaikki eri mieltä olevat eliminoidaan tai alistetaan, niin tokihan sodat sillä vähenevät. Samaa ajattelua ovat harrastaneet monet vallat ja valtiot. Rooma vei rauhansa miekalla niin pitkälle kuin pystyi, eivätkä jenkitkään kaihda vaarallisten tahojen eliminointia. Israelkin saanee rauhansa, kun kaikki ympäröivät arabimaat (ja mieluummin vielä arabit muuallakin, varmuuden vuoksi) on eliminoitu. Irakista ollaan nyt vetäytymässä, mutta Yhdysvaltain tulevan ulkoministerin puheista päätellen Iranin aika koittaa vielä.

Neljänneksi täytyy kysyä, pyhittääkö päämäärä tosiaan keinot. Hamas pyrkii tuhoamaan Israelin ja on siksi vuosien varrella ampunut raketteja Israeliin niin, että useita siviilejä on kuollut. Israel pyrkii tuhoamaan Hamasin ja on siksi hyökännyt sitä vastaan niin, että paljon enemmän siviilejä on kuollut. Israel onkin Gazassa muutamassa viikossa tappanut saman verran ihmisiä kuin Hamas tappaisi raketeillaan (mikäli vauhti säilyisi samana kuin se on ollut vuodesta 2005 lähtien) 300 vuodessa. Jos kerran siviileistä ollaan huolissaan, niin miksi jommankumman puolen siviilit ovat arvokkaampia kuin toisen puolen?


Edellä esittämäni kritiikki ei tarkoita sitä, että kannattaisin Hamasia tai hyväksyisin raketti-iskut, itsemurhapommitukset, tms. On myös selvää, että Hamas käyttää omia siviiliuhrejaan median pelinappuloina, joilla se yrittää lietsoa Israel-vastaista mielialaa ja kiihottaa muitakin tarttumaan aseisiin.

Mutta miksi kristityt ovat marssimassa sodan puolesta? Miksi kristityt eivät ole marssimassa vanhurskauden puolesta, leskien orpojen ja köyhien puolesta, eri maissa tapettavien kristittyjen marttyyrien puolesta, Afrikan nälänhätää vastaan, irtisanomisia vastaan, ympäristön tuhoamista vastaan, eri puolella käynnissä olevia kansanmurhia ja etnisiä puhdistuksia vastaan, ja niin edelleen? Miksi suomalainen kristitty innostuu vasta siitä, että Lähi-idässä maksetaan silmä silmästä, hammas hampaasta - ja välillä vähän ylikin? Tähänkö meidän Herramme Jeesus meitä kehotti?

Autuaita ovat sodan kannattajat, sillä heidät pitää Israelin ystäviksi kutsuttaman.

Lue lisää...

Poimintoja

Viimeisen parin viikon aikana on huomio kiinnittynyt useampaankin kristilliseen uutiseen. Näistä osaa on vatvottu ihan televisiota myöten, mutta osa on jäänyt selvästi vähemmälle huomiolle.

Tärkein uutinen on tietysti se, että kirkosta erosi viime vuonna n. 50000 suomalaista. Kirkon edustajat näkevät tämän melkeinpä torjuntavoittona. Viime vuonna isot eroluvut kuitattiin sillä, että eroamiskiihtyvyyden vauhti ei enää ollut kasvussa. Tänä vuonna erouutisesta teki iloisen asian se, että "näin kuuluukin tapahtua laman aikana, koska viimeksikin kävi niin". Ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka kirkko putoaa aina jaloilleen. Mikään tapahtuma, mikään tutkimus tai mikään määrä eronneita ei näytä hetkauttavan, vaikka kyseessä olisi kirkon kannalta kuinka negatiivinen asia tahansa.

Yksi ratkaisu kirkon jäsenkatoon tulee heti mieleen. Pääkaupunkiseudulla on mietitty, josko kummien puutteen takia vaadittaisiin kastettavalle vain yksi kummi. Tähän ei missään nimessä kannata mennä, pikemminkin päinvastoin. Koko maassa pitäisi järjestelmää muuttaa niin, että kummeja vaadittaisiin vähintään kolme. Tämä siksi, että tutkimusten mukaan useimmille kirkkoon liittyjille tärkein syy on se, että on kutsuttu kummiksi. Kristinusko ei välttämättä kiinnosta, mutta jos kerran kummeus vetää vielä näin kovasti, niin pitäähän sitä hyödyntää. Koska Raamattukaan ei sanele kummien tarkkaa määrää (saati sitten mainitse koko instituutiota), niin teologisia esteitäkään määrän nostamiselle ei pitäisi olla.

Toinen huomiota kiinnittänyt kirjoitus löytyy helluntailaisen RV-lehden verkkosivuilta. Siellä kirjoittaja päivittelee taantuman vaikutusta helluntaiseurakuntiin. Laman aikana kolehtivarat vähenevät ja kiinteistöjen korjausinvestointeja lykätään. Suomessa lieneekin paljon seurakuntia, joissa tulee olemaan tiukat ajat edessä, koska vanhojen kirkkorakennusten kunnostus ja ylläpito nielee seurakuntalaisten rahat. Mitä pidemmälle korjauksia lykätään, sen isommaksi kasvaa lasku.

Kuka tietää, ehkäpä tämä luo pohjaa sille, että tulevat sukupolvet ovat innostuneempia alkukristillisistä, ilmaisista kotikokoustiloista, kuin näyttäviä kirkkorakennuksia tavoitelleet - ja niihin rahansa upottaneet - aikaisemmat sukupolvet. Rahaa kun tarvittaisiin nimenomaan evankeliumin julistamiseen Suomessa ja maailmalla, ei niinkään kirkkojen (joita homesieni syö ja ruoste raiskaa) ylläpitoon. Helluntaikirkoilla kun on harvemmin samanlaista historiallista ja/tai kulttuurillista merkitystä kuin vanhoilla luterilaisilla kirkoilla on.

Sokerina pohjalla: Markku Koivistosta tuli sittenkin piispa, vaikkakin eri kirkkokunnassa kuin vielä vuosi sitten oli haaveissa. Nähtävästi mies voidaan kyllä saada ulos kirkosta, mutta näyttää olevan paljon vaikeampaa saada kirkko ulos miehestä.

Lue lisää...