Hopeaa ja kultaa

Osuipa verkko-Aamulehdessä silmiini artikkeli "Kirkko Oyj - Konserni keskellä kylää". Yksi artikkelissa esiin tulleista faktoista oli se, että kirkko on kasvattanut maallisen mammonansa määrän 35-kertaiseksi siitä, mitä se oli 70-luvulla.

Samaisessa artikkelissa siteerataan pappia, joka ei ymmärrettävistä syistä halua nimeään julkisuuteen:
Kirkon struktuurissa on tällä hetkellä aivan liian paljon vanhanajan päätöksentekoa, jossa ei mitenkään oteta huomioon kirkon hengellistä perustehtävää eikä kirkon asemaa taistelevana yhteisönä. Ollaan vaan ja uskotaan omaan kulttuuriseen asemaan.
Yksi tuhlauksen kohde ovat suojatyöpaikat. Siis henkilöt, jotka eivät enää pysty tai halua antaa täyttä panosta työyhteisönsä hyväksi. Eikä kapituli oikeasti ohjaa pappeja, vaikka moni meistä kaipaisi kyllä kunnon potkua persuuksille.

Legenda kertoo, kuinka eräs tunnettu katolinen pappi tai munkki (milloin Dominicus, milloin Tuomas Akvinolainen, milloin joku muu) tuli käymään Roomassa, jolloin paavi esitteli hänelle Vatikaanin rikkauksia. Kiertueen aikana paavi totesi, että "emme voi enää Pietarin tavoin sanoa, 'Kultaa ja hopeaa minulla ei ole'" (Apt. 3:6). "Niin, mutta emme voi myöskään enää sanoa, 'Nouse ja kävele'", vastasi tarinan sankari.

Ympäri maailmaa kristilliset seurakunnat ja järjestöt tekevät työtä evankeliumin levittämiseksi. Työ menee hyvin eteenpäin, mutta vielä paremminkin voisi mennä, sillä hyvin, hyvin monissa paikoissa yhtenä isona käytännön esteenä on se, että taloudellisia resursseja ei ole tarpeeksi. Suomessa ev.lut. kirkosta eroaa vuosi vuodelta enemmän väkeä (viime vuonna yli 33 000).

Nyt olisi konsernijohdon aika tehdä johtopäätöksiä. Myös sinä voit vaikuttaa äänestämällä - tavalla tai toisella.

Lue lisää...

"Joka vitsaa säästää..."

Lasten ruumiillinen kurittaminen on ollut viime aikoina usein esillä lehdissä. Helsingin Sanomien (18.10.) mukaan suomalaisten asenteet ovat lyhyessä ajassa muuttuneet selvästi kielteisimmiksi. Siinä missä vielä touko-kesäkuussa Taloustutkimuksen tekemässä kyselyssä n. 33% tutkituista (N=1006) hyväksyi ruumiillisen kurituksen, tässä kuussa puhelimitse tehdyn uuden tutkimuksen mukaan vain enää 11% vastanneista hyväksyi sen.

Mielenkiintoinen sen sijaan on Iltalehden syyskuun lopussa suorittama kysely, johon pystyi periaatteessa vastaamaan anonyymisti. Sen mukaan kysymykseen "hyväksytkö lasten kurittamisen kasvatuskeinona" vastasi 72% (N=4036) "kyllä" (kysymyksen asiayhteys ja artikkelin vieressä ollut faktalaatikko antoivat ymmärtää, että "kuritus"="ruumiillinen kuritus"). Kun lisäksi ottaa huomioon, että otos on iso ja että verkko-Iltalehden lukijoissa on todennäköisesti aika vähän ikääntyneitä eli niitä, jotka suhtautuvat kaikkein myönteisimmin kuritukseen, voidaan tulosta pitää merkittävänä. Se puolestaan herättää kysymyksen siitä, heittelevätkö suomalaisten mielipiteet noin rajusti kuukaudesta toiseen vai riippuuko tutkimuksen tulos siitä, saako siihen vastata täysin anonyymisti vai ei. (Tietenkin on myös mahdollista, että bittinikkarit ovat peukaloineet tulosta.)

Pahoinpitelyiden ja väkivallan ehkäiseminen on ilman muuta kannatettava asia, mutta kaikki vanhemmat eivät selvästikään yhdy siihen näkemykseen, että esim. tarvittaessa voimakas 4-vuotiaan kädestä kiinni pitäminen on täysin verrattavissa siihen, että alle vuoden ikäinen lapsi hakataan sairaalakuntoon. Nostan hattua myös kaikille niille pienten lasten vanhemmille, joiden lapset ymmärtävät fiksua keskustelua ja perusteluja jo alle vuoden ikäisestä ja osaavat niiden ansiosta aina toimia rauhallisesti ja hillitysti.

Oli miten oli, tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, mihin tämä Suomen valitsema linja johtaa pitkällä tähtäimellä. Suurimman osan ihmiskunnan historiaa lapset ja vanhemmat on nimittäin nähty esim. kasvatuksessa eriarvoisiksi niin, että aikuinen sanelee pelisäännöt ja lapsi tottelee. Jos lapsi ei tottele tai osoita kunnioitusta vanhempia kohtaan, on vanhemmilla yleensä ollut käytössään lapsen ikään ja tilanteeseen sopivia sanktioita, jotka ovat auttaneet lasta toivottuun suuntaan.

Mutta näistä toimintatavoista ollaan nyt siis luopumassa, Suomi ensimmäisten joukossa. Laki on ollut voimassa 22 vuotta ja seurauksena on ollut... lasten ja nuorten kasvava kunnioitus vanhempia ihmisiä ja auktoriteetteja kohtaan? Vanhempien lisääntynyt kokemus siitä, että keinoja lasten kasvatukseen on riittävästi? Yleinen lasten hyvinvointi ja lisääntynyt yhteys perheenjäsenten kesken? Jos tuhansia vuosia kaikissa kulttuureissa käytössä ollut kasvatuksen apuväline julistetaan laittomaksi, niin muutoksen hyvistä puolista 22 vuoden jälkeen lienee runsaasti tutkimustuloksia.

Seuraavaksi voisi poliisilta poistaa kaikki aseet ja vankilarangaistuksistakin voitaisiin pitemmällä tähtäimellä luopua (tähän ei tosin lienekään enää pitkä matka, kun elinkautinenkin on vain 16 vuotta). Eihän tällaisia ihmisarvoa alentavia menetelmiä voi olla käytössä silloin, kun kyseessä on aikuiset ihmiset. Kyllä fiksujen poliisien ja tuomareiden pitäisi pystyä perustelemaan rikolliselle, miksi rikos ei kannata tai miksi pahaa ei saa tehdä. Jos kerran parivuotias lapsi ymmärtää järkevän keskustelun perusteella oman parhaansa ja oikean toiminnan, niin sitä enemmän siihen kykenee myös aikuinen ihminen. Ei kai asia voi mitenkään olla niin, että vain lakiin liittyvät sanktiot estävät joitakin ihmisiä toimimasta väärin?

Lue lisää...

Kristus vai antikristus?

Ja minä näin, ja katso: valkoinen hevonen; ja sen selässä istuvalla oli jousi, ja hänelle annettiin seppele, ja hän lähti voittaen ja voittamaan. (Ilm. 6:2)

Joskus käydään keskusteluja siitä, onko tuo valkoisella hevosella ratsastaja Kristus vai antikristus. Näistä ensimmäinen vaihtoehto on aivan ymmärrettävä, sillä valkoisen voidaan nähdä symboloivan puhtautta, oikeudenmukaisuutta ja kaikkea muutakin hyvää. Lisäksi seppeleellä kruunaaminen sopisi Kristukselle hyvin, varsinkin ennen kuin hän lähtee evankeliumilla voittamaan maailmaa.

Näistä havainnoista huolimatta ratsastaja ei ole Kristus eikä ensimmäinen hevonen kuvaa evankeliumin voittokulkua. Kristus ratsastaa myös valkoisella hevosella (Ilm. 19), mutta häntä ei sivuuteta yhdellä jakeella. Hän taistelee jousen sijasta kaksiteräisellä miekalla eikä hän ole liikkeellä yksin. Hänelläkin on kruunu (στεφανος, Ilm. 6:2 käännetty sanalla "seppele"), mutta se on kultainen (Ilm. 14:14), jne.

Luvun 6 valkoisella hevosella ratsastava onkin lähempänä antikristusta, mutta on samalla se jotain enemmän. Samalla tavoin kolme muutakin hevosta ratsastajineen edustavat isompia voimia. Ensimmäisen ratsastajan voitaisiinkin ehkä ajatella kuvaavan antikristillistä valloitus- ja vallanhimoa. Aivan kuten Rooman valtakunnan vallanhimoinen laajentumispolitiikka Johanneksen aikana aiheutti sotia ja teurastusta, jotka edelleen johtivat nälänhätään, tauteihin ja kuolemaan, niin samalla tavalla valkoista hevosta seuraavat tulipunainen, musta ja vihreä hevonen.

Ensimmäisen hevosen valkoinen väri siis pettää - ja se on tarkoituskin. Niin kansakuntien kuin yksittäisten johtajienkin vallanhimo aina lopulta sokaisee ne, jotka tuota valtaa käyttävät. Pax Romana kuulosti hyvältä, mutta sitä ylläpidettiin miekalla. Harva poliittinen johtajakaan aloittaa uraansa kansan vihaamana diktatuurina. Yleensä diktaattoreiksi päätyvät sellaiset henkilöt (tai heidän jälkeläisensä), joita on jossain vaiheessa juhlittu kansan vapauttajina ja pelastajina. Vasta myöhemmin voittoisan johtajan ympärille kehittyy palvontakultti, joka saa hyvinkin hengellisiä ulottuvuuksia.

Jeesukselle tarjottiin ensimmäisen ratsastajan roolia useampaankin kertaan. Hänen maanmiehensä odottivat sotilaallista Messiasta, joka vapauttaa heidät Rooman vallasta ja alistaa muutkin pakanakansat juutalaisten alle. Saatana puolestaan olisi ollut valmis antamaan Jeesukselle kaikki maailman valtakunnat - jos vain olisi saanut häneltä sen palvonnan, joka kuuluu yksin Herralle.

Valkoisella hevosella ratsastava on liikkeellä tänäänkin. Joissain paikoissa sen vaikutus on helposti nähtävissä, mutta toisaalla valkoinen väri pettää edelleen tehokkaasti: Pax Romanaa tarjotaan yhä aseiden kanssa. Lopullisen rauhan tuoja ratsastaa kyllä hänkin valkoisella hevosella, mutta hänen ehtonsa ovat erilaiset. Älkäämme erehtykö panemaan rahojamme väärän hevosen puolesta.

Lue lisää...

Apua kirkolta?

Edellisessäkin postauksessa mainittu tutkimus pitää sisällään vielä muitakin mielenkiintoisia tietoja pappien näkemyksistä. Esim. 22% papeista on pappina "ennen muuta toimeentulon takia". Toisaalta 88% kertoo olevansa työssään siksi, että he kokevat Jumalan kutsuneen heidät siihen. Täytyykö tämä ymmärtää niin, että 10% papeista päätyy työhönsä alunperin Jumalan kutsusta, mutta pysyy siinä vain rahan takia?

Tutkimuksessa kysyttiin myös sitä, minkälaista hengellisen elämän tukea ja ohjausta pappi itse kaipaisi kirkolta. Vastauksista löytyy mm. seuraavaa: 65% kaipaisi yleisen hengellisen elämän tukemista, 56% kaipaisi kirkon innostavan Raamatun tutkisteluun, 46% kaipaisi kirkon tukea rukouksiinsa, ja 9% kaipaisi kirkolta itselleen selkeitä elämänohjeita.

Jälleen riittää taviksella ihmettelemistä. Jos seurakunnan paimenet ovat hengellisesti tällaisessa jamassa, eikä kirkoltakaan (piispat? teologit? muut papit? seurakuntalaiset?) tule kaivattua tukea ja ohjausta, niin missä oikein mennään? Mitä toivoa on meillä tavallisilla seurakuntalaisilla saada apua näissä asioissa, jotta pysyisimme hengellisessä elämässämme oikeilla raiteilla? Kaiken huipuksi sellaisia pappeja, jotka tällaista apua ihmisille tarjoavat, ollaan oikein tuomiokapitulin kera savustamassa ulos kirkosta.

Herra, kuinka kauan?

Lue lisää...

"Papit ja kanttorit jaksavat työssään aiempaa paremmin"

Viittasin jo aikaisemmassa postauksessa siihen, että papiston suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on lyhyessä ajassa muuttunut selvästi myönteisemmäksi. Tämä näkyy mm. siinä, että yhteensä 38% prosenttia papeista antaisi kirkon siunauksen samaa sukupuolta olevien parisuhteille.

Saman Kirkon tutkimuskeskuksen tekemän tutkimuksen mukaan 36% papeista - siis melkein sama joukko kuin edellä - olisi valmis myös vihkimään papiksi avoimessa ja aktiivisessa homo- tai lesbosuhteessa elävän henkilön.

Näitä lukuja voi tulkita monin tavoin, mutta tässä yksi tulkinta: nuo 36% ovat ainakin rehellisiä, johdonmukaisia ja raamatullisia lähtiessään siitä, että seurakunnan paimenille pätevät samat moraaliset standardit kuin muillekin seurakuntalaisille. Tai sama asia kääntäen: seurakunnan paimenten tulee toki olla esimerkillisiä, mutta missään ei sanota, että seurakunnan jäsenistä muilla kuin paimenilla olisi lupa elää synnissä. Ei ole olemassa kahta kategoriaa, super-kristityt ja tavalliset kristityt, vaan jokainen Jumalan oma on kutsuttu yhtä lailla vaeltamaan Jumalan Sanan mukaisesti.

(Ai mitenkö tämän postauksen otsikko liittyy koko aiheeseen? Se on Kirkon tiedotuskeskuksen näkemys siitä, mikä yllä mainitussa tutkimuksessa oli merkittävintä.)

Lue lisää...

Ulkomaiset kristilliset kirjat - 10 kärjessä

Tämän listan tekeminen oli huomattavasti vaikeampaa kuin kahden edellisen, mutta päinvastaisesta syystä. Kymmenen parhaan valitseminen kymmenien erinomaisten kirjojen joukosta olisi jo suoritus sinänsä, saati sitten niiden asettaminen paremmuusjärjestykseen. Ratkaisin ongelman sillä, että loin 10 (itselleni tärkeää) kategoriaa ja valitsin (noin) yhden edustajan kullekin kategorialle:

Avioliitto: Mike Mason: Mystery of Marriage. Kirja, joka poikkeaa täysin kategoriansa useimmista edustajista.

Avoin sarja: Charles Colson (& Ellen Santilli Vaughn): The Body. Koskettava kirja seurakunnasta maailmassa.

Fiktio: C. S. Lewis: The Screwtape Letters & The Great Divorce. Syviä totuuksia hauskasti ja mielenkiintoisesti ilmaistuna.

Huumori: Adrian Plassin kirjat. Englantilaista huumoria parhaimmillaan, yleensä vakavien pohdintojen sävyttäminä.

Johtajuus: Paul D. Stanley & J. Robert Clinton: Connecting. Hyödyllinen ja käytännöllinen kirja mentoroinnista.

Karismaattisuus/armolahjat: Peter H. Lawrence: The Hot Line. Innoittava kuvaus anglikaanipapin yllättävästä tiestä karismaattiseen palvelutyöhön.

Lähetys: Patrick Johnstone (& Jason Mandryk): Operation World. Kaikki mitä olet ikinä halunnut tietää kristinuskosta ja sen haasteista ympäri maailmaa.

Seurakunnan kasvu: Neil Cole: Organic Church. Ei mitään poppakonsteja vaan runsaalla maalaisjärjellä ja eksegeettiäkin miellyttävillä Raamatun tulkinnoilla varustettu haaste lähetyskäskyn toteuttamiseksi.

Spiritualiteetti/Rukous: James Houston: The Transforming Power of Prayer. Iskee asian ytimeen ihan eri tavalla kuin muut aihepiirin klassikot. (Hyvänä kakkosena Richard J. Foster & Celebration of Discipline.)

Teologia: Taviksille Tom Wrightin kirjat ja teologeille N.T. Wrightin tuotanto. (Jaetulla toisella sijalla kaksi kirjaa, joiden lukemisesta olisi hyötyä tämänhetkisessä sekavassa tilanteessa, jossa monelta tuntuu olevan kompassi hukassa: Richard B. Hays & The Moral Vision of the New Testament ja C. J. H. Wright & Old Testament Ethics for the People of God.)

Lue lisää...

Kristilliset käännöskirjat - 5 kärjessä

Jatkan kaiman viitoittamalla tiellä, tällä kertaa suomeksi käännettyjen kirjojen merkeissä. Tämäkin osoittautui hankalaksi tehtäväksi, sillä luen aina mieluummin alkuperäisen jos vain mahdollista. Mutta tässä tämän hetken viisi kärjessä:

5. Rabindranath R. Maharaj (& Dave Hunt): Gurun kuolema. Tehokasta vastalääkettä pahimpaan itämaisen hengellisyyden ja henkisyyden kaipuuseen.

4. Nicky Cruz: Juokse poika juokse. Havahduttava tositarina kaikille nuorille koviksille tai sellaisiksi aikoville.

3. John White: Uskon taistelu. Hengellisen elämän matkaopas uudelle uskovalle.

2. Gordon Fee & Douglas Stuart: Kirjojen Kirja. Tutkittu ja hyväksi havaittu vastaus kysymykseen "kuinka lukea Raamattua ja saada siitä irti se, mitä on tarkoitettukin?"

1. John Bunyan: Kristityn vaellus. Klassikko, jonka jaksaa vielä lukeakin :-)

Lue lisää...

Suomalaiset kristilliset kirjat - 3 kärjessä

Keskustelimme erään toisen blogaajan kanssa siitä, miltä mahtaisi näyttää "10 kärjessä" -lista suomalaisista kristillisistä kirjoista. Listan väsääminen ei ole helppoa, mutta hyvän esimerkin rohkaisemana päätin minäkin tarttua haasteeseen.

Homma osoittautui yllättävän vaikeaksi. Ei niin, etteikö kirjoja olisi tullut luettua, mutta loppupelissä mieleen muistui yllättävän vähän sellaisia, mitä voisi suositella muillekin. Lista voi toki täydentyä myöhemmin muistin palattua ja/tai uusien lukukokemusten myötä, mutta tällainen se on tällä hetkellä:

3. Mika Waltari: Valtakunnan salaisuus. Faktan ja fiktion puhutteleva yhdistelmä.

2. Seppo Jokisen isyyttä, äitiyttä, eheytymistä, yms. käsittelevät kirjat (yhtä suosikkia on vaikea valita!). Apua ja rohkaisua rikkinäisille.

1. Pirkko Jalovaara: Rukous on elämäni. Koskettava ja innoittava todistus, joka kutsuu mukanaan syvempään yhteyteen Jumalan kanssa.

Hyviä ehdotuksia otetaan vastaan!

Lue lisää...

Mitä Henki sanoo seurakunnille

Monia ihmisiä huolestuttaa Ilmestyskirjassa monet sellaiset kohdat, joita he eivät ymmärrä. Minua sen sijaan huolestuttaa ne kohdat, jotka ymmärrän. Näihin huolestuttaviin kohtiin kuuluvat erityisesti luvut 2 ja 3.

Tuosta tekstikatkelmasta löydämme Jeesuksen 7 viestiä Vähä-Aasiassa olevalle 7 seurakunnalle. Samalla sanoma on kuitenkin kaikille seurakunnille ja kaikille Ilmestyskirjan kuulijoille/lukijoille, sillä jokaisen viestin lopussa toistuu sama kehotus: "Jolla on korvat, se kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille." Valitut 7 paikallisseurakuntaa ovat siten kuin poikkileikkaus seurakunnan tilasta yleensä.

Mitä Jeesus siis haluaa sanoa seurakunnilleen? Meillä on asiamme, jotka meitä liikuttavat, mutta miten seurakunnan pää arvottaa asioita? Katsotaanpa:

• Efesos: seurakunta on teologisesti ja opillisesti oikeilla raiteilla, se on tehnyt kovasti työtä ja ollut kestänyt vaivaa Jeesuksen nimen tähden, mutta se on luopunut ensi ajan rakkaudesta. Jos se ei tee parannusta ja palaa tekemään "ensi ajan tekoja", niin sitä kohtaa tuomio.


• Smyrna: seurakunnalla menee hyvin ja ne, jotka pysyvät uskollisena (mahdolliseen marttyyri)kuolemaan asti, pääsevät iankaikkiseen elämään.


• Pergamon: seurakunta on pääsääntöisesti pysynyt uskollisena, mutta sietää silti keskuudessaan niitä, jotka opettavat apostolisen uskon vastaisesti. Jos seurakunta ei tee parannusta tästä "suvaitsevaisuudesta", sitä kohtaa tuomio.


• Tyatira: seurakunta saa kehuja melkein kaikesta mahdollisesta hyvästä: heiltä löytyy rakkautta, uskoa, palvelumieltä ja kestävyyttä. Ongelmana on jälleen se, että jotkut sietävät väärää opetusta ja näitä tulee kohtaamaan kova tuomio.


• Sardes: seurakunta on elävän seurakunnan maineessa, mutta on tosiasiassa hengellisesti kuollut, muutamaa henkilöä lukuunottamatta. Jos se ei tee parannusta, on odotettavissa vain tyly tuomio.


• Filadelfia: seurakunnalla menee hyvin, se on pitänyt kiinni Jumalan sanasta eikä ole kieltänyt Jeesusta.


• Laodikea: seurakunta on tyytyväinen hengelliseen tilaansa ja kuvittelee, että sillä menee hyvin, kun tosiasiassa se on erittäin surkeassa tilassa ja tulee kohtamaan tuomion.

Tässä olisi nyt työsarkaa piispoille ja tuomiokapituleille, jotka tuntuvat keskittyneen hyttysen siivilöimiseen samalla kuin kameleita nielaistaan ilmeenkään värähtämättä. Realiteetti on tietysti se, että suurimmaksi osaksi ei-uskovista koostuville seurakunnille on vaikea nykyisessä tilanteessa tehdä mitään, mutta papeista voisi hyvin aloittaa. Kuten Raamattu ja kokemus osoittavat, lauma menee usein paimenen perässä.

Toisaalta Suomessa tilanne näyttää olevan se, että paimen menee usein lauman perässä. Esim. yksi tämän päivän uutisotsikoista oli se, että 38% papeista (53% naispapeista, 29% miehistä) haluaisi tarjota kirkollisen siunauksen homopareille. Vielä viisi vuotta sitten vastaava luku oli 17%. Mistä moinen muutos? Verkko-Hesarin mukaan "dosentti Kati Niemelä Kirkon tutkimuskeskuksesta arvioi, että asenteet ovat muuttuneet yksinkertaisesti siksi, että laki sallii nyt samaa sukupuolta olevien parisuhteiden rekisteröinnin".

Jolla on korvat, se kuulkoon, mitä Henki tänään sanoo seurakunnille.

Lue lisää...

"Nuoret uskovat Jumalaan"

Taas on ev.lut. kirkolla aihetta juhlaan, ainakin jos on viimeaikaisia otsikoita uskominen. Näin esim. Seppo Simola helsinkiläisen Kirkko & Kaupunki -lehden pääkirjoituksessa:

Viime viikolla julkistetun nuorisobarometrin tulokset vahvistavat saman, minkä lukuisat tutkimukset aiemmin. Suomalaisista valtaosa, myös nuorista ikäluokista kaksi kolmasosaa, uskoo vankasti Jumalaan. Vakaumuksellisia ateisteja on kovasta äänestä huolimatta perin vähän, alle joka kymmenes.

Vaan mitäpä tuolta nuorisobarometrista löytyy? Katsotaanpa:

• Kuinka paljon nuoret "luottavat" tiettyihin instituutioihin (vrt. aikaisempi kirjoitus, "Hyvin menee - vai meneekö?")? Vuonna 2006 Kirkkoon luotetaan suunnilleen yhtä paljon kuin suuryrityksiin - edelle menevät mm. puolustusvoimat, oikeuslaitos, presidentti ja poliisi.

• Mitkä asiat ovat hyväksyttäviä? Tässä kaksi kärjessä: 86% pitää seksiä ennen avioliittoa täysin tai jokseenkin hyväksyttävänä, ja 87% ajattelee abortin tekemisestä samalla tavalla.

• Kuinka usein käydään kirkossa? 9% käy vähintään kerran kuussa, 19% vain erityisinä juhlapyhinä (joulu yms.) ja loput harvemmin tai ei koskaan.

• Seurakuntien tärkein toimintamuoto? Kolme kärjessä: hautausmaiden ylläpito, hautaan siunaaminen ja lasten päivähoito.

• Mihin seurakunnan toimintamuotoon osallistutaan? 71% eli melkein kolme neljästä ei osallistu mihinkään.

• Kuinka usein rukoillaan? Kirkkoon kuuluvista rukoilee 10% päivittäin ja 16% muutaman kerran kuussa. 30% kirkkoon kuuluvista rukoilee "vain tiukan paikan tullen" ja 30% ei koskaan.

• 55% uskoo Pyhään Henkeen, joka päivittää niukasti maapallon ulkopuoliset älylliset olennot (53%). Saatana (29%) puolestaan häviää täpärästi astrologialle (31%).

• Uskotaanko Jumalaan? 23% uskoo oman kirkkonsa opetuksen mukaan (kaksi kolmasosaa voi uskoa "vankasti jumalaan", mutta kaikesta päätellen ei Raamatun ilmoittamaan Jumalaan, kuten Simolan kirjoitus antaisi ymmärtää).

• Entä mitä kuoleman jälkeen? Vain 17% uskoo Raamatun mukaan taivaaseen ja helvettiin.

Simolan mukaan "tutkimuksen tulokset voidaan kirkossa merkitä tyytyväisinä tiedoksi". Toivottavasti ei.

Lue lisää...

Kultti

Olin kerran vuosia sitten kuuntelemassa erästä puhujaa. Kaveri oli hyvin karismaattinen ja vakuuttava puhuja, tunsi Raamattunsa hyvin, oli ollut vahvasti Herran käytössä ja tehnyt paljon hyvää työtä Jumalan valtakunnan hyväksi. Ainoa, mikä tuolloin hieman häiritsi oli se, että kaveri johti pääkaupunkiseudulla uskovien ryhmää - seurakuntaa - jonka kokoontumiset oli käytännössä suljettu muilta kuin jäseniltä. Ryhmä näki itsensä elitistisenä iskujoukkona, johon sitouduttiin 110% tai sitten ei lainkaan.

Vuosien verrella ko. ryhmän toiminnasta on aina silloin tällöin tihkunut tietoa eri lähteistä ja uutiset ovat olleet kerta kerralta hälyttävämpiä. Siinä, missä aluksi pidin mielessäni ryhmää vähän erikoisena piirinä ja myöhemmin lahkona, olisin nyt valmis käyttämään jopa sanaa "kultti". Ryhmän toiminnasta ja kokoontumisista ei saa kertoa mitään ulkopuolisille; ryhmän jäseniä käytetään taloudellisesti hyväksi; heihin kohdistuu hengellistä väkivaltaa; heidän ulkonäköään, painoaan, perheensä kokoa, yms. pyritään kontrolloimaan; heitä on pyritty eristämään ystävistä ja sukulaisista; oudot Raamatun tulkinnat ovat johtaneet tapoihin, joka ovat verrattavissa seksuaaliseen hyväksikäyttöön; jne. Tästä ryhmästä ja sen uhreista kuullaan vielä.

Mitä voimme tästä oppia? Mielestäni ainakin seuraavia asioita:

1. Väkevin ja voidelluinkin Herran soturi saattaa ajautua harhaan, jos hänellä ei ole turvanaan toisia uskovia, joille hän on tilivelvollinen ja joiden lahjat täydentävät niitä lahjoja, joita hänellä itsellään on (vrt. esim. Paul Cainin tapaus [3.11.2006: ja nyt myös Ted Haggardin vastaava lankeaminen]).
   


2. Valta, raha ja seksi ovat kiusauksia, joiden voimaa hengellisten johtajien ei kannata aliarvioida.
   


3. Jos seurakunnan identiteetin oleellisena osana on "me vs. muut" -ajattelu, lopputulos ei voi olla hyvä ja terve.


4. Paimenen ja/tai opettajan merkitystä ei voi vähätellä - karismaattinen johtaja pystyy jyräämään Pyhän Hengen ja Jumalan Sanan yli ja viemään lauman mennessään.

Saulilla ja Salomolla oli molemmilla upea alku, mutta vähemmän mairitteleva loppu. Jos sinun piskuista laumaasi johtaa tällainen voideltu hengellinen auktoriteetti, niin nyt olisi hyvä aika havahtua ja palata muiden uskovien pariin - ennen kuin on myöhäistä.

Päivitys 7.9.2009: ennustukseni kolmen vuoden takaa toteutuu, eli ryhmää käsitelevä ohjelma esitetään tänään televisiossa: "MOT: Koivuniemen herran kultti. Teekkarien uskonlahkosta tuli miljoonabisnes."

Jo oli aikakin.

Lue lisää...

Taistelu jatkuu

Kotimaa-lehdessä ilmestyi 5.10. kirjoitus, jossa kyseltiin, "Savustetaanko Markku Koivistoa ulos kirkosta?" Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä vastaavia kirjoituksia ja kommentteja on ilmestynyt mielipidepalstoilla ja verkkokirjoittelussa vaikka kuinka paljon. Huomionarvoisen tästä kirjoituksesta tekee kuitenkin se, että kirjoittajina on kaksi professoria, Sammeli Juntunen ja Antti Laato, joista edellisellä on meriittejä mm. Luther-tutkijana ja jälkimmäinen on eksegeetti. Molemmat ovat myös olleet luterilaisen kirkon edustajina oppikeskusteluissa muiden kirkkokuntien kanssa.

Merkittävää kirjoituksessa on se, että Juntunen ja Laato eivät varsinaisesti kyseenalaista tuomiokapitulin luterilaisuutta. (He tosin toteavat, että Koivistonkin luterilaisuuden arvioiminen on vaikeaa tai loppupelissä peräti mahdotonta, koska "luterilaisissa tunnustuskirjoissa ei esitetä yksityiskohtaista raamattuoppia".) Sen sijaan he käyttävät sanoja "raamatullinen" ja "luterilainen" hyvin mielenkiintoisesti:

[Kirkon käymien ekumeenisten neuvottelujen] edellytyksenä on se, että kirkkomme vaatii oikealta opetukselta pikemminkin apostolisuutta ja raamatullisuutta kuin luterilaisuutta sekä pystyy uskoontulemisen ja uskossa edistymisen kysymyksessä näkemään asioita laajemmin ja raamatullisemmin kuin mitä Tampereen tuomiokapituli[n luterilainen tulkinta] näyttää tekevän.

Nähtäväksi jää, jyrääkö tässä(kin) taistelussa luterilaisuus raamatullisuuden vai tarkoittaako uskonpuhdistajien usein siteeraama sola scriptura oikeasti jotain vielä tänäänkin.

Lue lisää...

Blogivinkkejä (2)

Toisten blogeja tulee luettua harvemmin, mutta mm. tällaisia on viime aikoina osunut eteen:

Nahkurin orsi - Vasemmistolaisfeministisen liberaaliateistin pahin painajaisuni. Lyhyitä ja ajoittain aika räväköitäkin kommentteja ajankohtaisista asioista.

Timo Koiviston nettipäiväkirja - Provosoivasti huutava ääni erämaassa, aiheina seurakunta, uskon puolustaminen ja Lähi-idän tapahtumat.

Sähköpaimen - Helluntailaisen nuorisopastorin näkemyksiä vähän yhdestä jos toisestakin asiasta.

Pastorin blogi - Adventistipastorin ajatuksia usein hienojen valokuvien kera höystettynä.

Uskon ja ajattelun puolesta - För tro och tänkande - Turkkulaisen kaiman ja akateemisen kanssapuurtajan ajatuksia luterilaisesta perspektiivistä.

Usko ja rukous - Kommentoi "klassisen kristinuskon" näkökulmasta ajankohtaista kirkollista keskustelua, etenkin Kirkko ja Kaupunki -lehteä, Kotimaa-lehteä ja kaikkea muuta, mitä kirkossa ja teologiassa tapahtuu.

Rotankolo - Evankelis-luterilaista kirkkokritiikkiä rotankolosta.

Lue lisää...

Kreetan hiippakunnan piispanvaali

Jätin sinut Kreetaan sitä varten, että järjestäisit siellä kaiken, mikä vielä oli järjestämättä, ja asettaisit jokaiseen kaupunkiin vanhimmat niiden ohjeiden mukaan, jotka annoin sinulle. Seurakunnan vanhimman tulee olla nuhteeton ja yhden vaimon mies, ja hänen lastensa tulee olla uskovia, ei hillittömän eikä kurittoman maineessa. Seurakunnan kaitsijan täytyy näet olla nuhteeton, koska hän hoitaa Jumalan hänelle uskomaa tehtävää. Hän ei saa olla ylimielinen eikä äkkipikainen, ei juomiseen taipuvainen, väkivaltainen eikä oman edun tavoittelija, vaan hänen on oltava vieraanvarainen, hyväntahtoinen, harkitseva, oikeamielinen, hurskas ja itsensä hillitsevä. (Tit 1:5-8)

Näin ohjeisti Paavali työtoveriaan Titusta piispojen valinnan suhteen 2000 vuotta sitten. Hiippakunta on Raamatulle tuntematon käsite, mutta piispa (kr. επισκοπος; suom. "seurakunnan kaitsija"; engl. usein joko overseer, guardian tai bishop) löytyy mm. ylläolevasta tekstikatkelmasta.

Nykyään piispat valitaan hieman eri tavalla ja erilaisin perustein. Viimeisin tulokas on Porvoon hiippakunnan uusi piispa, Gustav Björkstrand, joka päihitti selvin numeroin vaalin toisella kierroksella konservatiivisemman vastaehdokkaansa Henrik Perretin. Vaalin myötä nousi pinnalle jälleen kerran myös kysymys naispappeudesta. Björkstrand on naispappeuden puolella, Perret sitä vastaan. Kumpi on oikeassa?

Dogmaatikot todennäköisesti taittavat peistä tästä(kin) asiasta vielä jonkin aikaa. Sen sijaan eksegeetin näkökulmasta katsoen ongelma on siinä, että koko kysymys on väärä. Mitä Raamattu puhuu naispapeista? Ei mitään. Entä miespapeista? Aika paljonkin, mutta vain sellaisista, joilta oli napsittu esinahka pois kahdeksan päivän ikäisenä. Pappeudesta puhutaan kyllä UT:nkin puolella, mutta ideana on aina se, että kaikki uudestisyntyneet ovat pappeja, muodostaen Jumalan pyhän papiston, jonka tehtävänä on julistaa hänen suuria tekojaan (1 Piet 2:9).

Entä kuka saa Raamatun mukaan kastaa? Raamattu ei kerro. Kuka saa jakaa ehtoollista? Raamattu ei kerro. Kuka saa vihkiä tai haudata? Raamattu ei edes mainitse näitä asioita osana seurakunnan toimintaa. Jne. Jos siis Raamattu ei puhu mitään erityisestä kristittyjen luokasta, papeista, saati sitten kerro, mitkä erityiset tehtävät kuuluvat vain ja ainoastaan heille, niin miksi ihmeessä tapellaan siitä, voivatko - Raamatun valossa - nämä papit olla naisia?

Paljon oleellisempaa olisi keskustella siitä, onko monen kirkkokunnan - mukaanlukien oma kansankirkkomme - käsitys papin virasta ja tehtävistä ylipäätäänkään millään lailla perusteltavissa Raamatulla. Jos todetaan, että pappeus yms. perustuvat hyvin varhaiseen mutta silti vasta UT:n jälkeiseen kehitykseen, niin sitten naispappeuden vastustajilla ei oikein ole, mihin vedota. Jos taas halutaan pitäytyä Raamatussa, niin sitten seurakunnan toiminnan ja johtajuuden suhteen on paljon tärkeämpiäkin asioita ratkottavana kuin papin sukupuoli. Nyt kaivattaisiinkin samanlaista asennetta kuin eräällä jo edesmenneellä kirkonmiehellä aikoinaan:

Jollei minua osoiteta vääräksi Raamatun todistuksilla ja selvillä järkiperusteilla, niin olen omatunnossani sidottu niillä raamatunkohdilla, joihin kirjoissani viittaan, ja olen Jumalan Sanan sitoma. Sillä en usko paaviin enkä kirkolliskokouksiin yksin, koska on ilmeistä, että ne usein ovat erehtyneet ja puhuneet itseään vastaan. Sen takia en tahdo enkä voi mitään peruuttaa. Sillä ei ole hyvä toimia omaatuntoaan vastaan. Tässä seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon. Amen.

Siunausta ja viisautta Björkstrandille uudessa tehtävässä!

Lue lisää...

Maa entinen suuri planeetta

Eräs kansainvälisestikin tunnettu teologiystäväni totesi minulle kerran, että hän on parasiitti. Kun ihmettelin asiaa, hän kertoi, että hänen julkaisuistaan iso osa perustuu siihen, että hän puuttuu toisten virheisiin (ja kertoo, miten asiat pitäisi nähdä).

Lehtien kolumnisteilla on usein samanlainen rooli, eli juttua väännetään haukkumalla tai arvostelemalla jotain toista ihmistä tai asiaa. Esim. Iltalehteenkin kirjoittelevan Jyrki Lehtolan kolumnit ovat useimmiten aika terävää luettavaa, mutta ne ammentavat aina voimansa siitä, että jotakuta tai jotakin mollataan.

Tämä nimenomainen blogi on syyllinen molempiin rikkomuksiin, sillä usein kirjoituksen aiheena on joku teologinen tai hengellisen elämän ilmiö (yksittäisiä henkilöitä ei oikeastaan ole arvosteltu, ainakaan ennen tätä kirjoitusta), joka kirjoittajan mielestä voisi olla toisinkin.

Mutta mennäänpä itse aiheeseen...

Otin jostain syystä hyllystäni Hal Lindseyn kirjan The Late Great Planet Earth (suom. Maa entinen suuri planeetta) ja rupesin selailemaan sitä. (Aivan, kyseessä on siis se kirja, jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1969 ja joka ennusti ennusti maailmanlopun tulevan 80-luvulla.) En ole aikaisemmin juurikaan välittänyt ko. kirjasta, koska akateemisissa piireissä kirjaa ei voi edes mainita eikä ruohonjuuritason keskusteluissakaan Hal Lindseyn ongelmallisille tulkinnoille naureskelusta saa enää pisteitä.

Ok, en voinut olla hymähtelemättä, kun katselin yksityiskohtaisia piirroksia siitä, kuka hyökkää missäkin vaiheessa ja minne; kuinka kaksisataa miljoonaa kiinalaista sotilasta kuljetetaan Israelia vastaan, yms. Monet 70-luvulla nuoria olleet ovat todistaneet, kuinka nämä maailmanlopun skenaariot pelottivat heitä ja joillakin kesti jopa vuosia toipua Lindseyn kirjasta. Omissa silmissäni pelottavin osuus tuli kuitenkin jo esipuheessa, jossa Lindsey toteaa mm. näin:

Kuinka me pystymme erottamaan absoluuttisen totuuden mielipiteestä? Kehen me voimme luottaa? ... Jos olemme täysin rehellisiä, antakaamme Jumalalle tilaisuus esittää oma näkemyksensä. Yritän tässä kirjassa astua syrjään ja antaa profeettojen puhua.

Tämä Lindseyn tapa uskotella lukijoille, että hän on tulkinnoissaan Jumalan äänitorvi, joka rehellisesti ja yksinkertaisesti vain välittää eteenpäin sen, mitä Jumala ja profeetat itsekin haluavat sanoa, on tietysti erittäin naiivi. Ongelman tästä tekee se, että kirjaa on myyty 35 miljoonaa kappaletta, ja myynti jatkuu koko ajan. (Sisältöä toki päivitetään aina sen verran, että uudessa painoksessa ei enää näy edellisen painoksen pieleen menneitä ennustuksia.) Lisäksi Lindseyn oman www-sivuston mukaan hän on "one of the leading authorities in the world on Bible Prophecy".

On syytä kysyä, mistä tämä johtuu. Missä tilassa on Raamatun opetus seurakunnissa ja uskovien piireissä, jos tällaiset kaverit pääsevät nousemaan "maailman johtaviksi profetia-auktoriteeteiksi"? Onko tosiaan niin, että Lindseyn käyttämä kikka toimii ympäri maailmaa edelleen: "Tuon esille vain sen, mitä Raamattu itse selvästi opettaa"?

Vai onko kyseessä vain perustavaa laatua oleva tulkinnallinen harha: kun on kerran lähdetty liikkeelle siitä, että tuhansia vuosia sitten kirjoitetut tekstit on oikeasti kirjoitettu nimenomaan 2000-luvun vaihteessa eläville ihmisille, niin sen jälkeen vain mielikuvitus asettaa rajat sille, mikä maailmanpoliittinen tapahtuma voidaan kulloinkin nähdä jonkun tietyn profetaalisen jakeen toteutumana.

Fiksuimmat ovat joka tapauksessa älynneet, miten saadaan kansaa lypsettyä, kirjoja myytyä ja väkeä kokouksiin. Suomessakin.

Lue lisää...