Suuri Babylon

Yhdessä ensimmäisistä postauksistani annoin ymmärtää, että jossain vaiheessa kirjoitan tulkinnasta, jonka mukaan Irak on Ilmestyskirjan Babylon. Tässäpä tämä:

Joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta tutkijoiden parissa ollaan sitä mieltä, että Ilmestyskirjan kirjoittamishetkellä "Babylon" (joka Raamatun alkukielillä voi viitata sekä kaupunkiin että maahan eli Babyloniaan) viittasi ensi sijassa Roomaan ja/tai Rooman imperiumiin. Tämä on yksi harvoja Ilmestyskirjan tulkinnan alueita, joissa akatemiassa vallitsee kohtalainen yksimielisyys.

Jeesuksen paluun viipyessä Babylonin viittaa on kautta historian toki soviteltu muillekin. Noin kolmesataa vuotta Johanneksen jälkeen Hieronymos näki Babylonissa maailman vastakohtana seurakunnalle/Uudelle Jerusalemille ja tämä tulkinta eri muodoissaan on säilynyt meidän päiviimme asti.

Samoihin aikoihin Atanasios antoi ymmärtää, että harhaoppiset kristitilliset ryhmät muodostavat Babylonin tai ainakin ovat osa sitä. Samalla linjalla jatkoi munkki Joakim Fiorelainen toisen vuosituhannen alkupuolella identifioidessaan Konstantinopolin ja ortodoksisen kirkon Babyloniksi, ja uskonpuhdistuksen ajoista lähtien on ollut niitä, jotka puolestaan näkevät Babylonissa katolisen kirkon.

Rivikristittyjen parissa on tänä päivänä lukemattomia tulkintoja siitä, mistä Babylon löytyy. Etelä-afrikkalaisella rotusorron uhrilla ja luterilaiseen kristillisyyteen kyllästyneellä suomalaisella on kovin eriävät näkemykset siitä, mikä on Ilmestyskirjan porton todellinen inkarnoituma. Tähän samaan joukkoon kuuluvat myös lööppiprofetia-expertit, jotka näkevät milloin missäkin Lähi-idän tapahtumassa jonkun profeetallisen raamatunjakeen toteutumisen, mutta joilla on vaikeuksia nähdä toisaalta Raamatun kirjaimellisen tulkinnan ja toisaalta kuvakielen taakse.

Vaan mitä Ilmestyskirja itse kertoo meille Babylonista? Se on maailman mahtavin taloudellinen ja sotilaallinen mahti, joka tekee kauppaa kaikkien kanssa, joka houkuttelee muut kansat haureuteen (josta Mammonan palveleminen on pääesimerkki), jonka valta ulottuu ympäri maailmaa, ja joka tarvittaessa käyttää valtaansa muiden maiden riistämiseen ja ohjaamiseen.

Tämä viitta on vielä hieman liian iso tämän päivän Irakin harteille, mutta kuka tietää, mikä tilanne on esim. 200 vuoden päästä. Tällä hetkellä Rooman manttelinperijä on kuitenkin muualla kuin Lähi-idässä:

And you cannot reach any conclusion about what is going on other than that we are the new Rome, we do preside over a global empire, we do have a militarized foreign policy, and there probably is no escape.

The whole notion of “we don’t do war” has also gone by the board. We do make war. Now we marry that to the language of liberation so that our wars are virtuous.

Indeed, when my publisher, Harvard University Press, persuaded me to call my book American Empire, it was with the thought that it would be a catchy title to irritate people. It is remarkable the extent to which words like “empire,” “imperium,” phrases like “Pax Americana,” have now insinuated themselves into public discourse and are no longer controversial.

- Andrew J. Bacevich
kansainvälisten suhteiden professori
Boston University

Yksi Johanneksen tarkoituksista Ilmestyskirjaa kirjoittaessaan oli avata uskovien silmät näkemään, kuinka koko maailman pelastajana ja hyväntekijänä esiintyvä Rooma olikin Babylon. Toivottavasti sama tapahtuu muidenkin yrittäjien kohdalla.

Lue lisää...

Teologin dilemma

Joskus nuorena miehenä minua harmitti, kun apologeettiset keskustelut usein päättyivät siihen, että keskustelukumppani rupesi siteeraamaan milloin sitä, milloin tätä suomalaista radikaaliteologia perinteisen kristinuskon vastaisten näkemystensä tueksi. Silloin ajattelin, että kunhan minustakin tulee teologian tohtori, niin sitten voidaan keskustella oikeasti asioista ilman, että keskustelu loppuu auktoriteettikortin vilauttamiseen.

Todellisuus on osoittautunut paljon karummaksi kuin noissa varhaisissa haaveissa. Rivikristittyjen parissa suurin ongelma on useimmiten korkea koulutus. Siinä missä ennen näkemykset eivät saaneet painoa tittelin puutteen vuoksi, leimataan nyt epäilyttäväksi siksi, että on opiskellut liian paljon teologiaa sekulaarissa yliopistossa.

Akateemisissa piireissä sivuuttaminen tapahtuu eri tavalla kuin ruohonjuuritasolla. Ensimmäinen vaihtoehto on se, että tulee ohitetuksi ahdaskatseisena konservatiivina. (Tosin hieman lohduttaa se, että samaa valittelee mm. N.T. Wright, jota liberaalit pitävät äärimmäisen konservatiivisena, mutta jonka konservatiivit näkevät erittäin liberaalina.)

Toinen vaihtoehto kävi ilmeiseksi lukiessani Timo Eskolan kirjaa Ateistit alttarilla. Siinä kirjoittaja tuo hyvin ansiokkaasti esiin sen, kuinka monet suomalaiset luterilaiset teologit kieltävät kristinuskon keskisimmät opit. Valitettavasti samaan pahojen radikaaliteologien ryhmään niputetaan myös kaikki ne, jotka ovat kaikkea muuta kuin ateisteja mutta sattuvat olemaan joistakin teologisista kysymyksistä eri mieltä kuin Luther. (Eskolan muuten erinomaisesta kirjasta löytyy mm. muutaman olkiukon nousu ja tuho, pari hienoa ad hominem -argumenttia, yms.)

Jos egoisti määritellään sellaiseksi inhottavaksi ihmiseksi, joka ajattelee itseään enemmän kuin minua, niin vastaavasti teologiset pahikset ovat niitä, jotka ajattelevat eri tavalla kuin minä. Eri mieltä olevat voidaan siis aina kätevästi sivuuttaa - vain tapa vaihtelee.

Lue lisää...

Kohtalokas virhearviointi

Muistan, kuinka kaveriporukassa katselimme 70-luvulla Omen-trilogiaa, joka löyhästi Raamattuun perustuen kertoo antikristuksen tulemisesta. Tämän trilogian "sankarilta" onnistuu kaikki, mutta hän tekee yhden kohtalokkaan virheen. Hän nimittäin kuvittelee, että Kristus - jonka hän tietää myös olevan tulossa lopunaikana - syntyy uudestaan lapsena, josta hän voi helposti päästä eroon. Mutta Kristus palaakin Herrana ja näin antikristus kohtaa loppunsa.

Samanlaisen virhearvioinnin Kristuksen todellisesta luonteesta tekee moni tänäkin jouluna. "Joulun lapsi" on lämpimiä fiiliksiä herättävä joulukortissa esiintyvä hahmo, josta voidaan lauleskella tai jopa jouluevankeliumissa lukea, mutta joka ei uhkaa ketään eikä vaadi mitään keneltäkään.

Vaan millainen tämä Kristus on oikeasti ja mitä hän tekee tullessaan?

Minä näin taivaan avoinna: näin valkoisen hevosen ja sen selässä miehen. Hän on uskollinen ja totuudellinen, hän tuomitsee ja taistelee vanhurskaasti. Hänen silmänsä olivat kuin tulen liekit, hänellä oli päässään monta kruunua, ja häneen oli kirjoitettu nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin hän itse. Hänellä oli pukunaan vereen kastettu viitta, ja hänen nimensä on Jumalan Sana. Hänen jäljessään tulivat taivaan sotajoukot, valkoisilla hevosilla ratsastavat soturit, joiden puku oli hohtavan valkeaa pellavaa. Hänen suustaan lähtee terävä miekka. Sillä miekalla hän lyö kansoja, hän paimentaa niitä rautaisella sauvalla ja polkee viinikuurnassa kaikkivaltiaan Jumalan hehkuvan vihan viinin. Hänen viittaansa on reiden kohdalle kirjoitettu nimi: kuninkaiden Kuningas, herrojen Herra.

Niiden, jotka tunnustavat hänet vapaaehtoisesti, ei vain joulun, vaan myös omaksi Herrakseen, ei tarvitse tästä Ilmestyskirjan (19:11-16) kuvauksesta säikähtää. Sen sijaan ne, joille hän on vain "joulun lapsi", kerran vuodessa esiin otettava joulukoriste, syyllistyvät kohtalokkaaseen virhearviointiin.

Toivottavasti yhdellekään joulukirkossa kävijälle ei jää epäselväksi, miksi ja miten tehdä todellinen rauha joulun Herran kanssa.

Lue lisää...

Evankeliumin aika

Vammalan ev.lut. seurakunnan kappalainen Jari Rankinen kysyy blogissaan, osaavatko papit käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun kirkko kerran vuodessa jouluna on täynnä ihmisiä, jotka muuten harvoin osallistuvat seurakunnan tilaisuuksiin. Joku voisi ajatella, että vastaus tuohon kysymykseen on itsestään selvä, mutta valitettavasti näin ei ole.

Olin vuosia sitten viettämässä joulua vieraalla paikkakunnalla ja jossain vaiheessa tuli puhetta joulukirkosta, jonne osa koolla ollutta väkeä halusi lähteä. Pienen neuvottelun jälkeen kirkkoon lähtivät kaikki ja taisipa mukana olla joku ateistikin (joka tosin kuului kirkkoon). Olin innoissani, koska ajattelin, että kerrankin saavat kuulla evankeliumia nekin, jotka eivät muuten kirkossa käy.

Kirkko oli täynnä ihmisiä ja paikkakuntalaisten kommenteista selvisi, että suurin osa oli paikalla ainoastaan siksi, että oli jouluaatto ja joulukirkossa käynti kuului osana joulun traditioihin. Tunnelma oli harras ja ihmiset vastaanottavaisella mielellä.

Vain yksi puuttui, nimittäin evankeliumi. Pappi mainitsi kyllä puheessa jotain epämääräistä joulun tunnelmasta, ja taisi mukana olla myös viittaus "joulun lapseen" tms., mutta mitään selvää ilosanomaa ei tilaisuudessa tullut esille. En voinut uskoa silmiäni ja korviani. Sen ainoan kerran vuodessa, jolloin kirkko on täynnä ihmisiä, heille ei kerrota selkeästi sitä ainoaa asiaa, joka heidän tulisi tietää.

En ole vieläkään toipunut tästä järkytyksestä. Lapsuudesta asti jatkunut joulukirkkoperinne katkesi omalla kohdallani tuona jouluna enkä ole sen koommin uskaltautunut joulukirkkoon. Ajatus siitä, että joutuisi jälleen kerran todistamaan sitä, kun täysi kirkkosali saa olla kuulematta evankeliumia, tuntuu liian raskaalta.

Ymmärrän kyllä, jos normaalit sunnuntaijumalanpalvelukset ovat joskus epämääräisiä, käsittelevät työväenliikkeen historiaa, tai jotenkin muuten onnistuvat välttämään itse asian. Paikallaolijat ovat kuitenkin yleensä uskovia, joille evankeliumi on tuttu. Mutta siitä, että sanomaa ei kerrota silloin, kun sitä kipeimmin kaipaavat ovat kuulolla ja vastaanottavaisimmillaan, joutuu jokainen siihen syyllistynyt vielä kerran tekemään tiliä joulun Herralle.

Herra antakoon viisautta ja rohkeutta jokaiselle papille, jolla on etuoikeus tänäkin jouluna julistaa evankeliumia täydelle kirkkosalille.

Lue lisää...

Mahdollinen skenaario

Eräässä toisessa blogissa kirjoittaja pohtii samaa sukupuolta olevien parien siunaamista ja pelkää sitä mahdollisuutta, että Suomen ev.lut. kirkko seuraisi Ruotsin esimerkkiä. Minusta kyseessä ei kuitenkaan ole tapahtuma, jonka kohdalla kannattaa enää puhua mistään todennäköisyydestä. Tässäkin asiassa Suomi seuraa aivan varmasti Ruotsin perässä, n. 10+ vuoden viiveellä, mikäli kehitys ev.lut. kirkossa jatkuu nykyisellään.

Mitkä ovat nämä kehitystrendit, jotka antavat aihetta tällaiseen pessimismiin? Yhtä näistä on blogissaan hyvin ansiokkaasti ruotinut Timo Koivisto. Jos yksi Suomen johtavia teologisia ajattelijoita ja yli 30 vuotta kirkkomme työntekijöitä ja hengellisiä johtajia kouluttamassa ollut Heikki Räisänen ei usko kristinuskon ydintotuuksiin, niin sillä on toki ollut oma vaikutuksensa (kuten kaikki Helsingissä teologiaa opiskelleet tietävät).

Toinen mielenkiintoinen trendi on muutos kirkon työntekijöissä. Siteerasin jo aikaisemmissa kirjoituksissani ("Mitä Henki sanoo seurakunnille" ja "'Papit ja kanttorit jaksavat työssään aiempaa paremmin'") Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimusta, jonka mukaan 38% papeista olisi valmis tarjoamaan kirkollisen siunauksen homopareille. Sukupuolen mukaan jaettuna tähän olisi valmis 53% naispapeista, mutta vain 29% miespapeista. Kun lisäksi piispa Vikströmin Kotimaa-lehdessä (23.11.) esittämän arvion mukaan "10-20 vuoden kuluttua pappisvirka on kirkossamme valtaosaltaan naisvirka", niin you do the math, kuten kolmannella kotimaisella tavataan sanoa.

Näiden faktojen valossa näyttää pahasti siltä, että kyllä tässä Ruotsin perässä mennään.

Lue lisää...

Käytännön ateismia

Ateistit usein kuvittelevat olevansa hyvinkin puolueettomia, objektiivisia ja tieteellisiä suhteessa uskontoon ja hengellisiin asioihin. Kanssakäyminen vakaumuksellisen ateistin kanssa kuitenkin paljastaa nopeasti, että hänen näkemyksensä ja toimintansa ovat melko pitkälle uskonvaraisia - jopa suorastaan uskonnollisia. Tämä ei kuitenkaan ole mikään uusi huomio, kuten kaikki kristillisen apologian parissa askarrelleet tietävät.

Mielenkiintoisempaa onkin pysähtyä tarkastelemaan niitä, jotka puheissaan ja ajatuksissaan pitävät itseänsä uskovina - ja varmasti monet sitä ovatkin - mutta jotka käytännössä elävät aivan kuin Jumalaa ei olisi, tai vaikka olisikin, niin hän ei ainakaan aktiivisesti vaikuta ja puutu ihmisten elämään.

Uskon että Jumala parantaa sairaita, mutta jos itse sairastun, ei tule mieleenikään turvautua ensimmäiseksi (eikä välttämättä edes viimeiseksi) Jumalaan, vaan ainoastaan lääkkeisiin ja lääkäreihin. Eivätkö he kuitenkin ole Jumalan toiminnan välikappaleita?

Uskon, että Jumala näkee kaikki valintani ja tietää, mikä on parasta minulle, mutta haluan silti mennä ei-uskovan kanssa naimisiin, vaikka Raamattu sitä vastaan varoittaakin. Kunnon (uskovaa) puolisoa kun on vaikea löytää eikä Jumala kuitenkaan ymmärrä, kuinka rakastunut olen ja miltä minusta tuntuu, eihän?

Uskon että kaikki hyvä tulee Jumalalta, mutta "unohdan" tämän veroilmoitusta täyttäessäni, jotta jäisi vähän enemmän kahisevaa taskuun. Eikö Jumala pidäkin huolta niistä, jotka pitävät huolen itsestään?

Uskon että jokainen henkäykseni, jokainen askeleeni ja kaikki omaisuuteni on Jumalan käsissä (ja hänen antamaansa), mutta varmuuden vuoksi otan joukon kalliita vapaaehtoisia vakuutuksia, joihin turvautua hädässä. Vakuutuksethan ovat vain järkevää taloudenhallintaa ja riskien minimointia, eikö niin?

Uskon, että Jumalan käsissä on kansakuntien kohtalot, mutta haluan kaiken varalta pistää turvani Natoon. Jumalahan on antanut meille järjen, jota käyttää, ja järkevintä on tietysti liittoutua sen kanssa, jolla on eniten aseita, eikö niin?

Uskon, että Jumala ottaa hengellisen haureuden ja uskonelämän kompromissit vakavasti, mutta kaupankäyntiä ja perheen elatusta varten minun täytyy kuitenkin ottaa käteeni tai otsaani tietty merkki. Järjen käyttöhän on sallittua ja kuka hullu nyt haluaisi mieluummin kuolla kuin tehdä kauppaa koko maailman tunnustaman johtajan kanssa, varsinkaan kun tällainen maallinen asia ei mitenkään liity hengellisiin asioihin tai tee tyhjäksi sitä, että uskon Jeesukseen. Eihän?

Lue lisää...

Paimenkolumni

Pohdin vielä edellisen postauksen jälkeen, minkälaisia viestejä piispa Juha Pihkalan paimenkolumni lukijoilleen välittää. Tässä muutama ajatus jo esille tulleiden lisäksi:

Ymmärrän, että jollakin voi nousta tukka pystyyn. Onko piispa nyt ihan väärällä asialla? Eikö hengellisen johtajan pitäisi kannustaa yhä syvempään ja palavampaan uskoon? Toki - mutta ei hinnalla millä hyvänsä. On myös vahinkoa tuottavaa uskoa ja tuhoisaa hengen palavuutta.

On helppo ymmärtää, mihin Pihkala tässä tähtää, mutta ei ole yhtä varmaa, onko hän diagnosoinut ongelman oikein. Voi olla, että hänen tilaisuuksissaan käy runsaasti aktiivista ja palavaa seurakuntakansaa, mutta tämä ei suinkaan ole normi kansankirkossamme. Kirkkoherrana minä ainakin ottaisin ennemmin sen riskin, että joudun rauhoittelemaan liian palavia seurakuntalaisia, kuin että yritän herättää heitä kuolleista kerran viikossa.

Toinen asia, jota jäin ihmettelemään, on se, että miksi ihmeessä piispa yrittää paimentaa laumaansa Aamulehden kolumnien kautta. Sen vielä ymmärrän, että kolumnissa otetaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin tai muihin laajoihin, kaikkia koskettaviin kysymyksiin. Mutta se, että kolumnissa ruoditaan oman hiippakunnan sisäisiä asioita tavalla ja kielellä, joka jää suurelle enemmistölle täysin vieraaksi, herättää kyllä kysymyksiä.

Vaan lieneekö piispan käytös osittain selitettävissä viimeisimmällä Kirkon tutkimuskeskuksen tuottamalla tutkimuksella? Sen lisäksi, että tutkimus totesi jälleen, että kirkolla menee hyvin (tällä kertaa koska kansalaiset ovat tyytyväisiä pappeihin), kävi siitä ilmi muutama muukin asia. Esim. 25% suomalaisista ei ole kohdannut työtään tekevää pappia viimeisen kahden vuoden aikana. Lopuista suomalaisista on papin viimeksi kohdannut jumalanpalveluksessa - eli seurakunnan tärkeimmässä tilaisuudessa - kokonaiset 6%.

Tutkimuksen tilastoista on Kirkon tiedotuskeskuksen sivuilla julkaistu vain osa, joten ei ole varmaa, kertooko tuo luku siitä, että jokainen suomalainen osallistuu häihin, hautajaisiin, kastetilaisuuteen tai rippijuhlaan vähintään kerran viikossa, vai tuoko tuo luku esille vain jo moneen kertaan havaitun karun tosiasian kansankirkkomme tilasta ja suomalaisten "kristillisyydestä".

Tätä taustaa vasten piispan paimenkolumni on jollain lailla ymmärrettävissä. Jos seurakuntalaiset eivät koskaan kohtaa omaa pappiaan jumalanpalvelusta pitämässä, niin todennäköisyys piispan saarnojen kuulemiseen kirkossa on vielä huomattavasti pienempi. Miksei siis turvautua Aamulehteen, joka onnistuu lampaiden tavoittamisessa paremmin kuin niiden omat paimenet?

Lue lisää...

Koivisto vs. Pihkala

Tampereella käynnissä oleva Markku Koivisto vs. Juha Pihkala -ottelu alkaa saada jo sellaisia sävyjä, että voisi ruveta naurattamaan, ellei olisi selvästi enemmän syytä itkuun.

Meneillään oleva erä lähestyy selvästi huipentumaansa, sillä Koivisto aikoo naulata teesinsä Tampereen Tuomiokirkon oveen huomenna tiistaina 12.12. kello 13. Tilaisuus esitetään myöhemmin samana päivänä myös Nokia Mission netti-TV:ssä.

Pihkala ei kuitenkaan jää toiseksi median manipuloinnissa, vaan iski ennaltaehkäisevästi jo eilisessä sunnuntaikolumnissaan Aamulehdessä. Pihkala, joka laskee itsensä "uskonnollisen elämän ammattilaiseksi" ja jolle "on annettu tehtävä uskoa joskus toistenkin puolesta", peräänkuulutti henkien erottamisen armolahjaa, jota hän nimittää "terveen epäilyn karismaksi". Hän ei tälläkään kertaa mainitse nimiä, mutta antaa kuitenkin ymmärtää, että moisella armolahjalla varustettu henkilö huomaisi oitis, että Koivisto on väärä profeetta ja hänen kauttaan vaikuttava henki on väärä henki.

Yllättävää kyllä, Koivisto ratsastaa tässä uskonpuhdistuksesta tutulla "Luther vs. paavi" -kuvastolla, kun taas Pihkala yrittää löytää henkistä selkänojaa Raamatusta. Useimmitenhan asetelma on juuri päinvastoin, eli Pihkala käyttää hyväkseen kirkkohistoriallisia väitteitä ja perusteluita, kun taas Koivisto esittää itsensä yksin Raamattuun pitäytyvänä Herran palvelijana.

Näyttää siltä, että Koivisto vie mediapelissä tämän erän nimiinsa numeroin 6-0. Uutena Lutherina ja uskonpuhdistajana esiintyminen on nerokas veto, jolle Pihkalan lehtikolumnit eivät pärjää. Piispan pisteitä laskee myös se, että hänellä ei ilmeisesti ole käsitystä siitä, minkälainen lahja henkien erottamisen armolahja on. Epäilen, että evankeliumeissa esiintyvä Tuomas ei suinkaan ollut malliesimerkki siitä, miten ko. lahja toimii, mutta hän oli kyllä hyvä esimerkki siitä, miten älyperäinen "terve epäilys" toimii. Järki voi toimia hyvin Jumalan tuntemisen välineenä, mutta huonosti sen lähteenä.

Entä jatkossa? Uskon, että peli kovenee ja pian medialle ruvetaan tarjoamaan Nokia Mission "uhreja" ja/tai virheitä tehneitä vastuunkantajia, joilla yritetään osoittaa, kuinka vaarallinen liike on. Nyt jos koskaan kannattaisikin liikkeessä mukana olevien harjoittaa malttia ja pitää huolta siitä, että omasta vaelluksesta ei löydy moitittavaa. Kaikesta päätellen tässä ottelussa ei nimittäin juuri armoa anneta.

Lue lisää...

Citius, altius, fortius?

Olin kerran Yhdysvalloissa konferenssimatkalla ja yövyin erään ison hotelliketjussa isossa hotellissa. Hotelli - tai oikeastaan rakennuskompleksi - oli mahtava. Se oli ulkoa katsottuna arkkitehtuurisesti hieno. Kerroksia oli paljon ja huoneita aivan valtavasti. Kompleksista löytyi myös iso kuntosali, kauppoja, ravintoloita, jne. Erilaisia kokous- ja juhlatiloja oli joka lähtöön ja monessa kerroksessa. Hotellin seinää koristi mm. kuva presidenttiparista hotellin avajaisissa. Henkilökuntaa oli varmaan satoja. Vaikuttava ilmestys kaiken kaikkiaan.

Varsinaisessa hotellihuoneessa tilanne näytti kuitenkin toisenlaiselta. Seinät olivat paperia; vessan ovea ei saanut kunnolla kiinni; ikkunat vetivät mutta niitä ei saanut auki; ilmastointi ei toiminut kunnolla tai piti aivan hirveää meteliä; lämmitys (= tuuletin joka puhalsi lämmintä ilmaa) tuli katosta eikä lattialta; lamput eivät toimineet kunnolla eikä kattovaloa ollut lainkaan; partakoneelle ei ollut kylpyhuoneessa pistorasiaa; sängyn pääty (joka on sängystä erillinen, seinään kiinnitetty laudanpala) meinasi tippua niskaan; jne.

Upeasta ulkokuorestaan, hyvästä historiastaan, vaikutusvaltaisista suhteistaan ja isosta työntekijäjoukostaan ja viihdytyskyvystään huolimatta hotelli ei kyennyt tekemään kunnolla perustehtäväänsä eli tarjoamaan hyvää asumiskokemusta miellyttävässä hotellihuoneessa. Loppupelissä on aivan sama, kuinka monta huonetta hotellissa on, jos ne eivät täytä tehtäväänsä. Jos huone on alunperin suunniteltu väärin eikä toimi kunnolla, niin 1 400 kopion tekeminen samasta huoneesta ei auta.

Sama ongelma vaivaa usein kristillisiä kirkko- ja seurakuntia. Jos yksittäisen seurakunnan perusta - sen DNA - ei ole kunnossa, niin sen kasvattaminen tai moninkertaistaminen ei auta. Jos se ei pysty tekemään perustehtäväänsä kunnolla ja jos sen rakenne on väärä, niin isommat tilat, enemmän työntekijöitä, lisää rahaa, näyttävämmät evankeliointikampanjat, paremmat mainokset, tms. eivät ratkaise perusongelmaa.

Vaan löytyykö keneltäkään tällaisessa tilanteessa rohkeutta todeta, että keisarilla ei ole vaatteita?

Lue lisää...

Pallo

Kansankirkollamme on tällä hetkellä useampi vakava haaste kohdattavana. Osa näistä haasteista liittyy teologisiin kysymyksiin, joista kirkon papeilla on erilaisia näkemyksiä. Viime päivinä mediassa ovat olleet esillä erityisesti kysymys naispappeudesta (piispa Kari Mäkisen visiitti Jari Rankisen luona Vammalassa) ja karismaattisuudesta (piispa Juha Pihkala vs. Markku Koivisto Tampereella).

Mielenkiintoista näissä molemmissa tilanteissa on se, miten niissä puhutaan pallosta. Koivisto on jo pitkään todennut, että pallo on Pihkalan ja tuomiokapitulin hallussa, kun taas Pihkala toteaa, että pallo on Koivistolla, jonka pitäisi tehdä meneillään olevasta prosessista omat johtopäätöksensä. Samoin Kotimaa-lehden haastattelussa Rankinen toteaa, että "pallo on nyt muilla", ja Mäkinen heti perään, että "pallo on nyt Rankisella".

Joku voisi tehdä tästä senkin johtopäätöksen, että pallo on ihan selvästi kaikilta hukassa, kun jokainen luulee, että se on jollakulla toisella.

Vaan eiköhän tässä ole kysymys sitä, että kummankaan kiistan kumpikaan osapuoli ei näytä pystyvän tekemään - tai ei halua tehdä - mitään selviä ratkaisuja, vaan ikään kuin pakenee vastuuta siinä toivossa, että lopullisen ratkaisun tekijä saa suuren yleisön silmissä pahiksen leiman, kun taas omat osakkeet nousevat tavalla tai toisella (vrt. aikaisempi kirjoitukseni mediasodasta).

Kumpi puoli uskaltaa unohtaa sen, mitä media tai massat sanovat, ja välittää vain siitä, mitä Jumala ja Hänen Sanansa sanovat? Jos piispat ovat sitä mieltä, että Rankinen ja Koivisto oikeasti toimivat Raamattua vastaan, niin miksi he eivät tee sen mukaisia ratkaisuja sen sijaan, että leikkivät pallolla? Jos taas Rankinen ja Koivisto ovat sitä mieltä, että piispat (ja samalla kirkko, joka heidät on valinnut) eivät lähestymistavassaan ole raamatullisia, niin kukaan ei estä lähtemästä ev.lut. kirkon palveluksesta. Kyllä tässä maassa hengellisen työn tekijöitä kaivataan muissakin piireissä ja luterilaisiakin seurakuntia mahtuu hyvin lisää.

Voi tietysti olla, että molemmat ovat saaneet Herralta mission käydä julkista taistelua (tosin Koivisto on tässä suhteessa huomattavasti aggressiivisempi) virallisia hengellisiä paimeniaan (ja heidän edustamaansa kristillisyyttä) vastaan. Mutta siitä huolimatta on hyvä kysyä, kuinka hyvää mainosta kristillisyydelle ja kristilliselle seurakunnalle on se, että sen paimenet ja johtajat taistelevat keskenään eri medioissa. Siinä äkkiä hukkuu paljon paukkuja - pallosta puhumattakaan.

Lue lisää...

"... koko Israel on pelastuva"

Roomalaiskirjeen 11. luvun jae 26 on monille teologisesti hyvin tärkeä. Vuoden -92 käännöksessä jae alkaa näin: "Sen tapahduttua koko Israel on pelastuva..." Asiayhteydessään tämän voidaan nähdä tukevan ajatusta, että ensin on pelastuksen aika pakanoille ja sen jälkeen koko (etnisesti juutalainen) Israel(in valtio?) pelastuu.

Kreikaksi jae kuitenkin alkaa sanoilla και ουτως. και on konjunktio, joka usein käännetään sanalla "ja", ja tällaisessa yhdistävässä roolissa se toimii myös tässä lauseessa. Sanalle ουτως esim. BDAG antaa vaihtoehtoina "näin", "siten", "tällä tavoin" (viitaten siihen, mitä on juuri edellä kerrottu tai seuraa heti välittömästi). Tämä on sanan yleisin merkitys. Huomattavasti harvinaisempi tulkinta- ja käännösvaihtoehto on vertailevissa kohdissa käytetty sana "niin" (esim. "niin suuri"). Viimeisenä vaihtoehtona BDAG tarjoaa muut vaihtoehdot poissulkevana ilmaisuna esim. sanaa "niin" tai "yksinkertaisesti".

Ensimmäistä vuottaan kreikkaa opiskeleva saattaakin ihmetellä (ja näin on minullekin ihmetelty), miksi käännöksessä lukee "sen tapahduttua", koska leksikkojen mukaan και ουτως ei sellaiseen merkitykseen taivu (paitsi väkisin vääntämällä). Monissa englanninkielisissä käännöksissä Room 11:26 onkin "And in this way..." tms. (Tosin esim. NETin alaviite väittää, että kieliopillisesti myös temporaalirakenne on mahdollinen.)

Voi olla, että käännöksen "sen tapahduttua" tueksi löytyy jostain kreikan tekstikorpuksesta joku kohta, vaikka yhtäkkiä katsottuna (ja kommentaareja lukiessa) näyttääkin siltä, että käännöksen taustalla on enemmän teologiset interessit. Toisaalta voidaan tietenkin kyynisesti todeta, että käännettäessä teologiset intressit ovat aina taustalla. Siitä huolimatta jälleen kerran olisi ollut hienoa, jos näinkin teologisesti herkässä kohdassa olisi lukijalle kerrottu edes alaviitteessä, että luontaisempi käännösvaihtoehto olisi ollut esim. "tällä tavoin".

Se, miten tuo vaikuttaa Room. 9-11 tulkintaan, onkin sitten oma asiansa...

Lue lisää...

Kadotustuomio?

Luin viikonloppuna erästä suomenkielistä kirjoitusta, jossa lainattiin Raamattua. Lainatut jakeet olivat tuttuja, mutta pysähdyin yhden kohdalla nyt eri syistä kuin aikaisemmin. Suomalaisiin käännöksiin tottumattomana jakeen sanavalinta jäi hieman ihmetyttämään, joten ajattelin tutkia asiaa hieman tarkemmin.

Mielenkiintoni herättänyt sana on kreikan substantiivi κατακριμα, mutta halusin katsoa myös sanan verbimuotoa, κατακρινω. Molemmat esiintyvät UT:ssa ja jälkimmäinen myös LXX:ssa. BDAG:n antama käännös edellisestä on condemnation, "tuomio", ja jälkimmäisestä to pronounce a sentence, "tuomita" tai "langettaa tuomio".

Alan tärkeintä leksikkoa tutkittuani siirryin katselemaan kommentaareja. Mitä sanovat esim. Barrett, Cranfield, Dunn tai Wright sanan κατακριμα käytöstä Roomalaiskirjeen 8. luvun jakeessa 1? Näkemykset hieman vaihtelevat: jonkun mielestä se viittaa lain tuomaan tuomioon, jonka alaisuudesta meidät on vapautettu; toisen mielestä se viittaa tuomioon, joka kuuluu synnille mutta joka on ristillä jo langetettu; jne. Mielenkiintoisia eksegeettisiä keskusteluja ja näkemyksiä, joita kukin Paavali-expertti perustelee Roomalaiskirjeen pohjalta.

Mutta mitä sanovat suomalaiset käännökset? "Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa" (uusin kirkkoraamattu); "Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat" (edellinen käännös). Vertailun vuoksi tutkin myös verbin κατακρινω (26 esiintymää) käännöksiä: useimmiten "tuomita" tai "langettaa tuomio", mutta pari kertaa myös "tuomita kadotukseen" tai "tuomiota lopullisesti". Ohhoh.

En ole sitä mieltä, että Raamattu pitää kääntää konkordanssiperiaatteella ja että joku tietty sana pitää aina kääntää samalla sanalla joka paikassa. Koska lähde- ja kohdekielet eivät koskaan vastaa toisiaan 1:1, tulee eteen tilanteita, jolloin kääntäjän pitää päättää, mikä mahdollisista käännösvaihtoehdoista sopii asiayhteyteen parhaiten (ja vaikeassa tilanteessa voi lisätä alaviitteen). Jne. jne.

Silti on pakko kysyä: mistä ihmeestä tuo "kadotus"-etuliite tulee tuohon tuomio-sanaan esim. Room. 8:1? Sellaista nyanssia ei nimittäin näytä ainakaan kreikan kielestä löytyvän. Enkä itse asiassa keksi mitään muutakaan syytä siihen, miksi yksinkertaisen "tuomio" -käännösvaihtoehdon sijasta on käytetty sanaa "kadotustuomio", varsinkin kun se ikävästi kätkee sen tosiasian, että Room. 8:1 mainitsema tuomio ei monien mielestä suinkaan suoraan viittaa viimeiseen tuomioon tai siellä langetettavaan kadotustuomioon.

Vaan eipä tämä ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun kääntäjien dogma on yksinkertaisissakin kohdissa aiheuttanut kummallisia käännöksiä (joita on ihmetelty mm. Kielikellon sivuilla, ks. kirjoitukseni "Kirkko seurakunnassa vai seurakunta kirkossa?"). Raamatun kieliä osaaville nämä ovat lähinnä kuriositeetteja, mutta tavallista ruohonjuuritason kristittyä ikävä kyllä viedään välillä kuin pässiä narussa.

Lue lisää...

Todistajat argumentoimassa

Kolmas haaste (ks. myös ensimmäinen ja toinen), jonka Jehovan todistajat meille kristityille asettavat, liittyy niihin asioihin, jotka todistajat mielellään nostavat tapetille. Jo aikaisemmin mainitussa "Väärän uskonnon loppu on lähellä" -kirjoituksessa löytyy hyviä esimerkkejä:

• "Väärä uskonto" (eli kristityt) osallistuu sotiin ja pitää terroristien tappamista Raamatun valossa oikeutettuna, kun taas Jeesus käskee kristittyä rakastamaan vihollisiaankin.
• Länsimaiden kristilliset kirkot "vihkivät homoja ja lesboja papeiksi ja vaativat valtioita tunnustamaan samaa sukupuolta olevien avioliitot. Jotkut kirkot kyllä tuomitsevat moraalittomuuden, mutta suvaitsevat silti sellaisia uskonnollisia johtajia, jotka käyttävät lapsia seksuaalisesti hyväkseen. Mitä toisaalta Raamattu opettaa? Se sanoo selvästi: 'Älkää eksykö! Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalien palvelijat, eivät avionrikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet.'"

Nämä ovat vain yksittäisiä esimerkkejä ja vaihtelevat todistajien traktaatist toiseen, mutta pääasia käy hyvin selville. Kristillisten kirkkojen ja kristityiksi itseään kutsuvien toiminta on usein ristiriidassa Raamatun kanssa ja Jehovan todistajat ammentavat siitä osan voimastaan.

Tämä ei tietenkään ole koko totuus, eli toki kristittyjen joukosta löytyy niitäkin, joille Jehovan todistajien mainitsemat asiat ovat yhtä lailla kauhistus. Samoin todistajienkin joukossa on niitä, jotka elävät kaikkea muuta kuin Raamatun mukaan, vaikka näitä juttuja harvemmin repostellaan uutisotsikoissa.

Kaikesta huolimatta meidän kristittyjen tulisi aina välillä astua peiliin eteen ja kysyä itseltämme: "Lisääkö minun elämäni ja käytökseni evankeliumin uskottavuutta, vai olenko omalta osaltani vaikuttamassa siihen, että joku valitsee mieluummin jonkun muun vaihtoehdon?"

Lue lisää...

Raha, valta vai seksi?

Kirjoitin aikaisemmin siitä, kuinka kristilliset johtajat saattavat hyvästä alusta huolimatta päätyä palvomaan yhtä tai useampaa "persoonaa" rahan, vallan ja seksin muodostamassa epäpyhässä kolminaisuudessa. Aivan kuin kukaan kristitty ei tieten tahtoen ota tavoitteekseen tulla harhaoppiseksi, ei kukaan hengellinen johtaja haaveile lankeamisesta tai sen mukanaan tuomasta julkisesta häpeästä. Mutta synti on kavala ja voi pettää hurskaimmankin Herran palvelijan, kuten esim. Daavidin tarinasta Raamatussa voi lukea.

Synti ei myöskään kunnioita valtakunnan tai kirkkokunnan rajoja. Langenneita johtajia löytyy yhtä lailla Suomesta - sekä ev.lut. kirkosta että sen ulkopuolelta - kuin muualta maailmastakin. Kristittyjen vaikuttajien harjoittama seksuaalinen hyväksikäyttö ja moraalittomuus, taloudelliset väärinkäytökset ja hengellinen väkivalta ovat otsikoissa tämän tästä.

Eräs henkilö, jonka toimintaa olen seurannut vuosikausia, on Benny Hinn. Olen osallistunut hänen kokouksiinsa, lukenut hänen kirjojaan, katsonut häntä televisiosta, seurannut hänen reaktioitaan häntä vastaan kohdistettuun kritiikkiin, jne. Olen koettanut ymmärtää häntä ja puhua hänen puolestaan epäilijöille. Eikö Herra ole kuitenkin voidellut hänet ja vaikuttaa hänen kauttaan voimallisesti?

Viime aikoina olen kaikesta huolimatta alkanut miettiä, että onko tosiaan niin, että mikä tahansa on sallittua, kunhan vain "voitelua" ja "voimaa" löytyy. Ja löytyykö sitä voimaa ja voitelua ihan oikeasti?

Hinniä on vuosien ajan kritisoitu hänen lavashowstaan. Jo 90-luvun alkupuolella hän teki siitä useampaan otteeseen parannusta, mutta tuo parannus ei milloinkaan ollut pitkäaikaista. Mutta ehkäpä kyseessä on vain tiukkapipoisuutta niiden taholta, jotka eivät ole tottuneet räväkkään meininkiin?

Myös Hinnin ihmeet on asetettu kyseenalaisiksi. Ei tämäkään vielä haittaa ratkaisevalla tavalla, sillä ihmeitä on oikeasti useimmiten aika vaikea dokumentoida. Tämä pätee varsinkin silloin, kun epäilijän filosofiaan kuuluu, että kaikki on voitava selittää jotenkin muuten kuin hypoteesilla Jumalan olemassaolosta ja vaikutuksesta ihmisten elämässä.

Mutta kun lukee siitä, mitä Paavali koki julistaessaan evankeliumia (2 Kor. 11:19-27) ja vertaa sitä siihen, miten Hinn kiertää julistamassa evankeliumia, on pakko kysyä, onko kyseessä lainkaan sama evankeliumi.

Voi tietysti olla, että kyseessä on vain pahojen ei-uskovien salaliitto ja hyökkäys nöyrää Herran palvelijaa vastaan. Herra yksin tietää totuuden ja maksaa sen mukaan. Mutta jos noissa NBC-televisioyhtiön esittämissä jutuissa on yhtään perää, niin ihmettelen kovasti, jos tälle toiminnalle ei tule tavalla tai toisella ennen pitkää sellaista loppua, että kristityt saavat jälleen hävetä.

Lue lisää...

Todistajat ovella

Edellisessä kirjoituksessa esille käyneiden faktojen lisäksi todistajat haastavat Jumalan kansaa muillakin tavoin. Yksi itselleni usein vastaan tullut tilanne on se, että joku uskova ystäväni toteaa minulle näin: "Jehovan todistajat tulivat taas ovelle, mutta kerroin heille, että olen jo uskossa enkä halua keskustella heidän kanssaan."

Jään aina hetkeksi miettimään tuon toiminnan taustalla olevaa logiikkaa: KOSKA olen uskossa NIIN en halua keskustella uskonasioista sellaisten ihmisten kanssa, jotka varta vasten tulevat kotiini halukkaina keskustelemaan niistä? Hämmästyksestäni toivuttuani yleensä kysyn, että kuka Jehovan todistajille kertoo evankeliumin, jos uskovat eivät halua sitä tehdä.

Kun keskustelu asiasta jatkuu niin selviää, että tämän näennäisesti täysin epäloogisen käyttäytymisen syynä on se, että keskustelukumppanini ei joko tunne Raamattuaan tarpeeksi hyvin uskaltaakseen keskustella siitä tai sitten hän haluaa välttää turhia väittelyitä.

Nähdäkseni kumpikaan ei ole hyvä syy olla keskustelematta uskostaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka nimenomaan haluavat keskustella siitä. Raamattu tulee tutuksi lukemalla eikä turha väittelykään ole välttämätön seuraus siitä, että päästää todistajat sisälle. Ja jos ei ole muuta sanottavaa, niin aina voi kertoa siitä, mitä Jumala on tehnyt omassa elämässä. Sitä vastaan on paha väittää.

Lue lisää...

Todistajat vauhdissa

Jos Jehovan todistajat sinun paikkakunnallasi ovat olleet yhtä aktiivisia kuin minun kotiseudullani (ja teoriassa kaikkialla, missä todistajia on), niin olet viime viikkojen aikana saanut kotiisi lehtisen otsikolla "Väärän uskonnon loppu on lähellä!". Tuon lehtisen inspiroimana ajattelin kirjoittaa useamman jutun sarjan todistajista ja siitä, minkälaisia haasteita he meille kristityille asettavat.

Suurin osa suomalaisista on varmaan tavannut Jehovan todistajia omalla kotiovellaan. Tämä ei ole mikään ihme, sillä tilastojen (joita todistajat pitävät mielellään ja jotka ovat julkisia) mukaan Suomessa saarnattiin esim. viime vuonna yhteensä 2 730 577 tuntia. Todistajia Suomessa oli parhaimmillaan yhteensä 19 044 henkeä, joten jokainen Jehovan todistaja kuluttaa siis vuodessa keskimäärin 143 tuntia kertoen uskostaan, yleensä ovelta ovelle.

Mitähän tapahtuisi, jos Suomessa jokainen uudestisyntynyt uskova kuluttaisi edes kymmenesosan tuosta ajasta omasta uskostaan kertomiseen? Jos tämä vielä tapahtuisi ystävien, sukulaisten, naapurien ja työtovereiden kautta, niin mitä siitä seuraisi? Kaikkien tilastojen mukaan ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä tulee uskoon juuri noiden kontaktien kautta, joten veikkaisin, että koko Suomi tulisi lyhyessä ajassa tavoitetuksi evankeliumilla ja kaiken lisäksi vielä relevantilla tavalla.

PS. Jotain todistajien kauppaaman paketin aitoudesta kertoo se, että jokaista käännynnäistä kohden saarnataan 8 560 tuntia. Kun lisäksi suurin osa näistä kastetuista on Jehovan todistajien omia jälkeläisiä, jäävät liikkeen tehoprosentit aika alhaisiksi.

Lue lisää...

I have a dream...

Ystäväni, nuori mies, tulee luokseni ja kertoo, että on lähdössä lukemaan teologiaa. "Helsinkiinkö?" minä kysyn. "En tietenkään, vaan ulkomaille", tulee vastaus. Helsingin teologinen on liian vaarallinen paikka herätyskristilliselle uskovalle?

Toinen ystäväni, nelikymppinen pappi, tulee luokseni ja kysyy, miten eksegeesiä pitäisi tehdä, kun pitäisi valmistella saarna. "Mitä, eikö teille opetettu sellaista Helsingissä?" totean kauhistuneena. "Kyllä me kreikkaa ja hepreaa opiskelimme, mutta varsinaisesti eksegeesiä ei ollut pakko oppia, jos aikoi papiksi", vastaa ystäväni. Papiksi ilman eksegeettisiä perustaitoja?

Nämä esimerkit ovat oireita kahdesta ongelmasta, jotka yleensä liitetään teologian opiskeluun (ainakin yhdessä Suomen kolmesta teologisesta tiedekunnasta). Toisaalta monen vuoden opiskelun ja sen myötä tarjoiltuen "kriittisten" (mutta varsin yksipuolisten) näkemysten seurauksena usko saattaa matkalla hukkua tai ainakin saada pitkäaikaisia vaurioita. Toisaalta opiskelu ei anna kunnon valmiuksia siihen työhön, mitä esim. pappi joutuu seurakunnassaan tekemään. Kuinka voisimme odottaa seurakuntien muuttuvan, jos papit lähetetään työhönsä ilman kunnollista hengellistä ja teologista varustusta?

Miksi näin täytyy olla? Miksi kansankirkkomme paimenet pitää kouluttaa sekulaarissa laitoksessa, joka vie heiltä uskon eikä kuitenkaan anna riittäviä työkaluja heidän tulevaa työtänsä varten? Tähän on varmaan useampi syy, joista yksi on mitä ilmeisemmin taloudellinen (ks. tarkemmin kirjoitustani "Miksi kukaan ei välitä").

Tämä on ongelma, joka tiedostetaan hyvin ympäri kenttää, mutta miksi sille ei tehdä mitään? Mikä estäisi esim. luterilaisen kirkon herätysliikkeitä yhdistymästä tämän asian taakse siinä määrin, että saataisiin aikaan pappien ja teologien koulutuspolku, jonka alussa ei tarvitse jättää sydäntä narikkaan ja joka aidosti varustaisi työhön seurakunnissa ja/tai yhteiskunnassa?

Nähdäkseni tämän toteutuminen olisi kiinni loppupelissä vain kahdesta asiasta. Ensiksikin, kirkon tulisi tarkistaa, minkälaiset akateemiset vaatimukset se työntekijöilleen asettaa. Niiden tulisi olla sellaisia, että niihin voi Suomessa pätevöityä muutenkin kuin yksin teologisen tiedekunnan kautta.

Toiseksi, Suomeen tarvitaan oppilaitos tai oppilaitoksia, joiden kurssitarjonta osittain vastaa ja osittain täydentää sitä, mitä sekulaarit yliopistot tarjoavat. Tämäkin on mahdollista, mikäli löytyy päteviä teologeja, hyvää tahtoa ja taloudellisia resursseja. Haluaisin uskoa, että kaikkia näitä löytyy riittävästi jo pelkästään ev.lut. kirkon piiristä.

Extraa olisi tietysti se, että nämä uudet oppimispolut olisivat sellaisia, että niitä voi käydä ei-luterilainenkin. Tosin voi olla liikaa vaadittu, että Suomessa, jossa seurakuntien väliset muurit ovat perinteisesti kovin korkealla, voitaisiin tehdä rehellistä ja avointa yhteistyötä tällä tasolla. Suomen hengelliselle ilmapiirille ja uskovien yhteydelle se toki olisi jälleen yksi läpimurto. (Ja on hyvä muistaa, että teologisista näkemyseroista huolimatta ev.lut. kirkon herätysliikkeillä ja niiden parissa olevilla uudestisyntyneillä kristityillä on loppujen lopuksi huomattavasti enemmän yhteistä ns. vapaiden suuntien kristittyjen kanssa kuin kirkon ei-uskovan enemmistön kanssa.)

Olen ehkä naiivi, mutta minulla on unelma. Se on unelma maasta, jossa kirkkokunnat ja uskovat taistelujen ja keskinäisen nokkimisjärjestyksen sijasta puhaltavat yhteen hiileen ja eivät pidä päävastustajinaan toisiaan vaan sitä vanhaa käärmettä, joka on vanginnut maan enemmistön tahtoansa tekemään. Minulla on myös unelma siitä, että tässä maassa voisi opiskella teologiaa Jumalan Sanalle uskollisessa ympäristössä, jossa sydämen usko ja akateeminen huippututkimus eivät sulje toisiaan pois, vaan kulkevat käsi kädessä ja rinta rinnan.

Tiellä voi olla esteitä, mutta minulla on unelma, että notkot täyttyvät, huiput alentuvat, mäet madaltuvat ja vuorten louhikot tasoittuvat. Herran kunnia ilmestyy ja kaikki saavat sen nähdä. Näin on Herra puhunut.

Lue lisää...

Juntunen vs. Meller

Iltalehden uutisissa on 8.11. osui silmiini otsikko "Hengenmiehet sotajalalla". "Hengenmiehet" viittaa tässä Seppo Juntuseen ja Leo Melleriin, joista jälkimmäinen on Iltalehden mukaan tehnyt rikosilmoituksen edellisestä. (Lisätietoja aiheesta löytyy Kirkko ja kaupunki -lehden sivustolta.)

Ottamatta sen enempää kantaa tämän kohun yksityiskohtiin täytyy jälleen kerran ihmetellä, kuinka helposti Paavalin nimenomaiset ohjeet tällaista tilannetta varten (1 Kor. 6) voidaan sivuuttaa. Vai onko tämä vain oire suuremmasta ongelmasta, joka meillä on Raamatun kanssa: ehdottomista vaatimuksista (rakastaminen, anteeksianto, jne.) tulee suhteellisia, ja suhteellisista (ruoka, juoma, jne.) ehdottomia?

En malta olla lainaamatta jälleen N. T. Wrightin kirjaa Paul in Fresh Perspective:

Incest is not a subject about which there might be two equally valid Christian opinions. Nor is the question of Christians going to law against one another. These are simply ruled out from the start, and those who do them - and a list of other things which Paul throws in here and there - are to be rebuked and reformed or, if they will not come into line, expelled.

Nyt olisi Mellerilläkin hyvä tilaisuus osoittaa Hengen hedelmää. Poliisilla ja syytteillä uhkaaminen antaa nimittäin helposti sellaisen vaikutelman, etteivät hänen kriitikkojensa epäilyt hänen hengellisestä ja eettisestä luonteenlaadustaan ole täysin tuulesta temmattuja.

Lue lisää...

Apologian rajat

Jo kristinuskon alkuajoista lähtien on ollut niitä, jotka ovat olleet kiinnostuneita apologiasta, uskon puolustuksesta. Hyökkäykset kristinuskoa vastaan ovat vaihdelleet vuosisadasta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta toiseen, ja niiden mukana myös puolustukset.

Itse olin joskus hyvin kiinnostunut apologiasta ja ahmin kirjallisuutta, jota oli kirjoitettu kristinuskon puolustukseksi. Naiivisti kuvittelin, että jos jollekulle esittää jostain asiasta tarpeksi loogisia faktoja, niin tämä muuttaa näkemyksensä paremmin noita faktoja vastaavaksi.

Jossain vaiheessa kuitenkin ymmärsin, että vanha sanonta "älä sekoita minua faktoilla - olen jo tehnyt päätökseni" pätee erityisen hyvin nimenomaan silloin, kun puhutaan uskoon liittyvistä asioista. En tiedä, törmäsinkö vain väärin keskustelukumppaneihin vai mitä tapahtui, mutta havaitsin, että mikään määrä faktoja ei riitä siellä, missä syyt ovat syvemmällä - eikä vastaani olet tullut vielä ketään, joka vastustaisi kristinuskoa puhtaasti intellektuaalisista syistä.

En väitä, etteikö hyvällä apologialla olisi paikkansa kristinuskossa. Ehkä hyvien vastausten kuuleminen kiperiin kysymyksiin auttaa joitakin heidän matkallaan kohti uskoa. Ja kyllähän Paavalikin puolusti uskoaan, tosin Kirjoituksista käsin. Mutta ymmärrän nyt paljon paremmin, miksi Jeesuksen toimintatapana oli saarnata evankeliumia, parantaa sairaita ja ajaa ulos riivaajia - ja miksi hän opetti ja kehotti seuraajiaan tekemään samoin.

Lue lisää...

Linssit

Muistan, kuinka joskus vuosikausia sitten seurakuntaamme tuli vierailulle eräs tunnettu ja (edelleen tänäkin päivänä) hyvin vaikutusvaltainen puhuja eräästä kirkkomme herätysliikkeestä. En enää muista puheen aihetta, mutta kaksi asiaa jäi pysyvästi mieleeni.

Ensiksikin kaveri oli erinomainen puhuja. Istuin penkissä haltioituneena ja aprikoin pystyisinkö ikinä puhumaan yhtä hyvin. Sali oli täynnä luterilaisia nuoria aikuisia ja aika nopeasti koko porukka oli valmis syömään tuon vierailevan opettajan kädestä.

Toinen mieleeni jäänyt asia oli se järkytys, minkä koin, kun puhujamme jossain vaiheessa totesi näin (ipsissima vox):

Jos joskus sattumalta törmäät Raamatussa sellaiseen jakeeseen tai kohtaan, joka näyttäisi esittävän joitain vaatimuksia, rohkaisevan tietynlaiseen käytökseen, tai muuten vain kehottavan tekemään jotain tai toimimaan joillain tietyllä tavalla, niin etsi heti joku toinen kohta, jolla voit kumota tämän kohdan.

En tiedä, pitäisikö tätä kutsua ultra-luterilaisuudeksi vai miksi, mutta tällä miehellä oli silmillään linssit, jonka läpi hän katsoi kaikkea muuta: jos kerran UT:n ydinsanoma on armo, ja sen vastakohta on laki ja "teot", niin kaikki vähänkään lailta tai tekemiseltä haiskahtava on suorastaan vaarallista, koska se voi tehdä tyhjäksi tai pitää halpana tuon armon.

Tämä puhuja ei toki ollut ensimmäinen eikä viimeinen lajissaan. Jo Luther aikoinaan totesi, että esim. Ilmestyskirja on epäilyttävä, koska hän ei löydä sieltä Kristusta. Ongelma ei tietenkään ole Ilmestyskirjassa, jossa Kristus selvästi puhuu, vaan siinä, että Luther oli jo etukäteen päättänyt, minkälainen Kristus on - eikä Ilmestyskirjan Kristus sopinut hänen luomaansa kuvaan.

Postmodernismin myötä on onneksi monilla tahoilla ymmärretty, että itse asiassa kaikilla meillä on jonkinlaiset linssit, joiden läpi me maailmaa tiirailemme. Ongelma ei siis ole linssit sinänsä, vaan se, että henkilö ei tiedosta tai myönnä niiden olemassaoloa.

Yllättävää kyllä, tällaisia naiiveja realisteja on myös yliopistossa ja vieläpä teologisessa tiedekunnassa. Siellä nimittäin ainakin joillain tuntuu olevan vielä se käsitys, että siinä missä muut muualla tekevät subjektiivisia tulkintoja, teologisessa tiedekunnassa tehdään objektiivista tiedettä. Teoriassa voidaan toki ehkä myöntää oma subjektiivisuus, mutta käytäntö on toista. Tiedot modernismin kuolemasta ovatkin vielä suuresti liioiteltuja, ainakin Suomen yliopistomaailmassa.

Lue lisää...

Kaksipiippuinen juttu

Sain hiljattain postia eräältä kristilliseltä organisaatiolta, jonka uutislehti tulee minulle säännöllisesti. Kirjeessä pyydettiin rahaa, koska heillä oli juuri erääntymässä iso lasku ja kassasta puuttui vielä 20 000€.

Tuo kirje herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta olen vuosien varrella ollut itse osallisena ja muutenkin paljon tekemisissä organisaatioiden ja järjestöjen kanssa, jotka toimivat pääosin lahjoitusvaroilla, joten ilmiö ei sinänsä ole minulle uusi. Toisaalta tuntuu, että liian monta kertaa olen ollut kuulevinani saman viestin: "Anna paljon rahaa ja heti, tai muuten me - Jumalan vahvasti käyttämä organisaatio - joudumme taloudellisiin vaikeuksiin." Ääri-esimerkkinä tästä ovat tietysti tv-evankelistat, jotka suorassa lähetyksessä vaativat Jumalaan vedoten esim. miljoonaa dollaria, ettei heidän palvelutyönsä loppuisi vararikon takia.

Jumalamme on luotettava ja tekee suuria, ja tästä voivat kaikki uskonvaraiset kristilliset organisaatiot todistaa. Silti joskus harmittaa, että Hän ei kerro minulle suoraan, ketä tukea ja kuka tarvitsee rahaa, vaan tuo tieto tulee useimmiten postin kuljettaman raha-anomuksen muodossa, jossa jonkun ison organisaation taloudellinen vakaus asetetaan minun harteilleni.

Lue lisää...

Valona kansoille (2)

Kirjoitin aikaisemmassa jutussa siitä, kuinka seurakunnalle on annettu tehtäväksi olla valona kansoille. Seurakunnan profeetallinen todistustehtävä kansojen keskellä on myös yksi Ilmestyskirjan perusteemoista. Hyvä tiivistelmä aiheesta löytyy luvusta 11, jossa kahdelle Jumalan todistajalle annetaan tehtäväksi profetoida kansoille.

Ilmestyskirjan kieltä taitamattomat lukijat ovat nähneet näissä todistajisssa milloin taivaasta palanneen Henokin tai Elian, milloin Mooseksen ja milloin jonkun muun yksittäisen henkilön. Se, että todistajat symboloivat seurakuntaa, käy kuitenkin ilmi monista kohdista. Yksi näistä on se, että heitä kutsutaan Herran edessä seisoviksi lampunjaloiksi. Jo Ilmestyskirjan ensimmäisessä luvussa Herran Jeesuksen edessä olleiden lampunjalkojen kerrottiin symboloivan seurakuntia. Lampunjalka-symboliikkaan kuuluu Raamatussa lisäksi oleellisena osana se, että lampunjalassa on lamppuja, joissa palaa tuli. Näin lampunjalat eli todistajat ovat tehtäväänsä täyttäessään valona kansoille.

Entä mitä Johannes haluaa meille sanoa todistaja-narratiivinsa avulla? Mielestäni ainakin seuraavia asioita:

• Seurakunnan todistamistehtävä on kiireellinen, koska sitä varten varattu aika on rajallinen (11:3). Viimeisen torven soidessa se on myöhäistä (11:15-19; vrt. 1 Kor. 15:52; 1 Tess. 4:16).
• Jumalasta todistaessamme tulemme kohtaamaan vastustusta, mutta meidän tulee seurata Mestarimme askeleissa loppuun asti (11:5-12).
• Siinä missä vitsaukset eivät välttämättä saa ihmisissä aikaan parannusta, Jumalan voimaan yhdistyvä todistaminen toimii huomattavasti paremmin (9:20-21; 11:13).

Ilmestyskirjassa Jeesuksen mukaan vain "voittajat" pääsevät perille. Voittamiseen ei tarvita mitään erityisiä kikkoja, vain valvomista ja uskollisuutta loppuun asti. Hyvä tapa pysyä hengellisesti hereillä on olla aktiivisena siinä tehtävässä, jonka Jeesus seurakunnalleen antoi. Se ei välttämättä tarkoita sitä, että ollaan torilla profetoimassa ohikulkijoille - vaikka ei sekään ole poissuljettu. Mutta se tarkoittaa sitä, että jokainen Jeesuksen oma antaa lamppunsa - jossa Pyhän Hengen tuli palaa - loistaa siellä, missä sattuu olemaan.

"Ei kukaan sytytä lamppua ja sitten peitä sitä astialla tai pane sitä vuoteen alle. Lampunjalkaan se pannaan, jotta sisään tulevat näkisivät valon." (Luuk 8:16)

Miten on sinun lamppusi laita?

Lue lisää...

(W)right insight

For some, alas, the very phrase 'second coming', and even perhaps the word 'eschatology' itself, conjures up vision of the 'rapture' as understood within some branches of (mostly North American) fundamentalist or evangelical Christianity, and as set out, at a popular level, in the 'Left Behind' series of novels by Tim. F. Lahaye and Jerry B. Jenkins, and the theology, if you can call it that, which those books embody. That schme of thought, ironically considering its fanatical though bizarre support for the present state of Israel, is actually deeply un-Jewish, collapsing into a dualism in which the present wicked world is left to stew in its own juice while the saints are snatched up to heaven to watch Armageddon from a ringside seat.

- N. T. Wright kirjassaan Paul in Fresh Perspective

Lue lisää...

Ihmeet ja merkit

Nattiavaruuteen eksyneenä törmäsin suomalaiseen kristilliseen blogiin, jossa silmiini sattui merkkijono "ihmeet ja merkit". Kiinnostuneena pysähdyin lukemaan, mitä kirjoittajalla oli aiheesta sanottavaa.

Yllätyksekseni kirjoitelman yhtenä pointtina oli se, että tunnusteot ja merkit seuraavat vääriä messiaita ja vääriä profeettoja. Toisin sanoen, ihmeistä ja merkeistä voi heti päätellä, että niiden tekijä on väärä messias tai väärä profeetta. Tämän tulkinnan taustalla oli tietenkin (asiayhteydestään irti repäisty) Matt. 24:24.

Alkukristityt eivät ilmeisesti ymmärtäneet Jeesuksen varoitusta, sillä sekä apostolien että joukon muita uskovia mainitaan tehneen tunnustekoja ja ihmeitä. Kristittyjen mainitaan myös erityisesti rukoilleen, että ihmeet ja merkit seuraisivat sanan julistusta (Apt. 4:29-30). Lisäksi Markuksen evankeliumin pitempi loppu (16:9-20) antaa ymmärtää, että julistusta seuraavat tunnusteot olivat osa normaalia seurakunnan elämää. Ja jottei kukaan ajattelisi, että ihmeet ja merkit kuuluivat vain ensimmäiselle vuosisadalle, näemme Ilmestyskirjan luvusta 11, kuinka Jumalan todistajat tekevät loppuun asti erilaisia voimallisia tekoja.

Löytämäni blogi kuvastaa nähdäkseni yhtä länsimaisen kristinuskon ongelmaa. On surullista, että tuotettamme on vuosien varrella jalostettu niin paljon, että jos törmäämme siihen alkuperäisessä kokoonpanossaan, herättää se meissä epäilyä, pelkoa ja jopa vastustusta. Saatana ja hänen käskyläisensä ovat kyllä kaikkivoipia, mutta Jumala vahvistaa oman sanansa palvelijoidensa kautta vain teoriassa ja/tai historian lehdillä.

Missä ovat ne kristityt, jotka eivät kuuntele fiksujen teologien ja kirkonmiesten varoituksia, vaan rukoilevat rohkeasti:

"Ja nyt, Herra, katso heidän uhkauksiansa ja anna palvelijaisi kaikella rohkeudella puhua sinun sanaasi; ja ojenna kätesi, niin että sairaat parantuvat ja tunnustekoja ja ihmeitä tapahtuu sinun pyhän Poikasi Jeesuksen nimen kautta."
Ja kun he olivat rukoilleet, vapisi se paikka, jossa he olivat koolla, ja he tulivat kaikki Pyhällä Hengellä täytetyiksi ja puhuivat Jumalan sanaa rohkeasti. (Apt. 4:29-31)

Lue lisää...

Valona kansoille (1)

Muinaista Israelia, jota Jumala kutsui "pojakseen" (2 Moos. 4:23), ei pelastettu Egyptistä huvin vuoksi, vaan tiettyä tehtävää varten:

Te olette itse nähneet, mitä minä tein egyptiläisille ja kuinka olen kotkan siivin kantanut teitä ja tuonut teidät tänne luokseni. Jos te nyt kuuntelette minua ja pidätte minun liittoni, niin te tulette olemaan kansojen joukossa minun oma kansani. Koko maailma on minun, mutta teistä tulee minun pappisvaltakuntani ja pyhä kansani. (2 Moos. 19:4-6)

Upeasta alusta huolimatta osoittautui ennen pitkää, että Israelista tuli osa (sitä jo paratiisissa syntynyttä) ongelmaa sen sijaan, että se olisi ollut osa sen ratkaisua. Niinpä Herra kutsui Egyptistä toisen "poikansa" (Matt. 2:15), joka lopulta yksilönä hoiti sen tehtävän, mikä koko kansalle oli annettu, pysyen vanhurskaana ja uskollisena Jumalan tahdolle ja omalle missiolleen loppuun asti (vrt. Jes. 42:6; 49:6).

Mutta Jumalan kansalleen antama tehtävä ei suinkaan tullut loppuun asti täytettyä Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen myötä, vaan pääsi oikeastaan vasta kunnolla käyntiin, kuten Apostolien teoista voi lukea. Tänä päivänä kristillisen kirkon ja jokaisen yksittäisen seurakunnan tehtävänä onkin opetuslapseuttaa kaikki kansat ja opettaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä Jeesus opetti omille opetuslapsilleen ja käski heidän noudattaa.

Tässä on yksi helppo kriteeri, jolla jokainen Suomenkin seurakunta voi tarkistaa hengellisen pulssinsa. Jos se on valona suomalaisille ja jos se aktiivisesti tuottaa opetuslapsia, jotka seuraavat Jeesuksen jalanjäljissä, niin se hoitaa sen tehtävän, mitä varten se on olemassa.

Jos taas näin ei käy, niin millään muulla ei oikeastaan ole mitään väliä. On aivan sama, kuinka hienot vaatteet on päällä, kuinka monta taloa tai autoa omistaa, tai kuinka oikeaoppinen on, jos monitorissa näkyy vain suora viiva.

Minä tiedän sinun tekosi. Sinä olet elävien kirjoissa, mutta sinä olet kuollut. Herää ja vahvista sitä, mikä vielä on jäljellä, sitä, mikä jo oli kuolemaisillaan, sillä minä en ole havainnut sinun tekojasi täydellisiksi Jumalani edessä. Muista siis, mitä olet ottanut vastaan ja kuullut, ja noudata sitä ja tee parannus. (Ilm. 3:1-3)

Lue lisää...

Pedon valta

Toisessa blogissa olevat ajatukset ja linkit saivat minut pohtimaan kristityn suhdetta esivaltaan. Yhteiskunnallisia tilanteita voi toki olla monenlaisia, mutta tässä niistä yksi:

Pedolle annettiin suu, joka herjaa ja puhuu suuria sanoja, ja se sai tämän vallan neljänkymmenenkahden kuukauden ajaksi. Niin se avasi suunsa ja alkoi herjata Jumalaa. Se herjasi hänen nimeään ja hänen asuinsijaansa ja niitä, jotka asuvat taivaassa. Sille annettiin myös lupa käydä taisteluun pyhiä vastaan ja voittaa heidät, ja niin sen valtaan annettiin kaikki heimot, kansat, kielet ja maat. Kaikki maan asukkaat kumartavat sitä - kaikki ne, joiden nimi ei maailman luomisesta alkaen ole ollut kirjoitettuna teurastetun Karitsan elämänkirjaan. Jolla on korvat, se kuulkoon: - Kenen osana on vankeus, se joutuu vankeuteen, kenen osana on kaatua miekkaan, se kaatuu miekkaan. Nyt kysytään pyhiltä kestävyyttä ja uskoa. (Ilm. 13:5-10)

Tässä näemme saman kuin esim. Paavalin kirjeissä, eli esivallalla (peto edustaa maallista ja poliittista valtaa) ei ole muuta valtaa kuin mitä sille on ylhäältä annettu. Se, että Jumala on sallinut jonkun instanssin saada valtaa ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tuota valtaa välttämättä käytettäisiin Jumalan tahdon mukaisesti. Näin on ollut läpi historian ja näin Johanneskin näkee olevan myös viimeisen ahdistuksen aikana.

Sen lisäksi, että pedon valtaan annettiin koko maailma, sille annettiin valta myös käydä sotaan pyhiä vastaan - ja voittaa heidät. Ei mikään hauska näkymä, mutta toisaalta ei mitään uutta VT:n lukijoille, jossa vanhurskaat kärsivät yhdessä jumalattomien kanssa petomaisten pakanavaltojen hyökätessä Israelin ja/tai Juudan kimppuun. Näihin tapahtumiin viittaa myös jae 10 ja sen alluusiot Jeremian kirjaan (15:2).

Entä miten pyhien tulisi reagoida? Muodostaa salaliitto ja tappaa peto, joka on maailmassa vallitsevan antikristillisen hengen lopullinen henkilöitymä? Vapauttaa pedon alamaiset ja heidän maansa pedon hirmuvallasta? Vai tarttua aseisiin kodin, uskonnon ja isänmaan nimessä ja käydä oikeutettuun puolustussotaan maailmanhistorian pahinta tyrannia vastaan?

Johanneksella on ainakin osalle kristikuntaa huonoja uutisia: pyhien tulee alistua, ei pedon valtaan ja alle, vaan Jumalan tahtoon ja huolenpitoon. Tämä on Jumalan kansalle tuttu tilanne jo VT:n ajalta. Silloinkin heitä kehotettiin olemaan taistelematta vieraita valloittajia vastaan ja luottamaan Jumalaan.

Tämä oli vaikea sanoma Jeremian aikalaisille, jotka luottivat mieluummin "väkeen ja voimaan" eli aseisiin. Tämä on vaikea sanoma tänäänkin, sillä pedon menetelmät ovat inhimillisesti paljon houkuttelevampia kuin karitsan menetelmät. Tämä onkin osa Ilmestyskirjan vastakkainasettelua ja ironiaa: peto voittaa asein, mutta karitsa voittaa pysymällä uskollisena ja luottamalla Jumalaan loppuun asti.

Risti teki sen, mihin miekka ja 12 legioonaa enkeleitä ei olisi riittänyt. Meidät on kutsuttu seuraamaan Jeesuksen jalanjäljissä ja juuri siksi "kysytään pyhiltä kestävyyttä ja uskoa".

Lue lisää...

Hopeaa ja kultaa

Osuipa verkko-Aamulehdessä silmiini artikkeli "Kirkko Oyj - Konserni keskellä kylää". Yksi artikkelissa esiin tulleista faktoista oli se, että kirkko on kasvattanut maallisen mammonansa määrän 35-kertaiseksi siitä, mitä se oli 70-luvulla.

Samaisessa artikkelissa siteerataan pappia, joka ei ymmärrettävistä syistä halua nimeään julkisuuteen:
Kirkon struktuurissa on tällä hetkellä aivan liian paljon vanhanajan päätöksentekoa, jossa ei mitenkään oteta huomioon kirkon hengellistä perustehtävää eikä kirkon asemaa taistelevana yhteisönä. Ollaan vaan ja uskotaan omaan kulttuuriseen asemaan.
Yksi tuhlauksen kohde ovat suojatyöpaikat. Siis henkilöt, jotka eivät enää pysty tai halua antaa täyttä panosta työyhteisönsä hyväksi. Eikä kapituli oikeasti ohjaa pappeja, vaikka moni meistä kaipaisi kyllä kunnon potkua persuuksille.

Legenda kertoo, kuinka eräs tunnettu katolinen pappi tai munkki (milloin Dominicus, milloin Tuomas Akvinolainen, milloin joku muu) tuli käymään Roomassa, jolloin paavi esitteli hänelle Vatikaanin rikkauksia. Kiertueen aikana paavi totesi, että "emme voi enää Pietarin tavoin sanoa, 'Kultaa ja hopeaa minulla ei ole'" (Apt. 3:6). "Niin, mutta emme voi myöskään enää sanoa, 'Nouse ja kävele'", vastasi tarinan sankari.

Ympäri maailmaa kristilliset seurakunnat ja järjestöt tekevät työtä evankeliumin levittämiseksi. Työ menee hyvin eteenpäin, mutta vielä paremminkin voisi mennä, sillä hyvin, hyvin monissa paikoissa yhtenä isona käytännön esteenä on se, että taloudellisia resursseja ei ole tarpeeksi. Suomessa ev.lut. kirkosta eroaa vuosi vuodelta enemmän väkeä (viime vuonna yli 33 000).

Nyt olisi konsernijohdon aika tehdä johtopäätöksiä. Myös sinä voit vaikuttaa äänestämällä - tavalla tai toisella.

Lue lisää...

"Joka vitsaa säästää..."

Lasten ruumiillinen kurittaminen on ollut viime aikoina usein esillä lehdissä. Helsingin Sanomien (18.10.) mukaan suomalaisten asenteet ovat lyhyessä ajassa muuttuneet selvästi kielteisimmiksi. Siinä missä vielä touko-kesäkuussa Taloustutkimuksen tekemässä kyselyssä n. 33% tutkituista (N=1006) hyväksyi ruumiillisen kurituksen, tässä kuussa puhelimitse tehdyn uuden tutkimuksen mukaan vain enää 11% vastanneista hyväksyi sen.

Mielenkiintoinen sen sijaan on Iltalehden syyskuun lopussa suorittama kysely, johon pystyi periaatteessa vastaamaan anonyymisti. Sen mukaan kysymykseen "hyväksytkö lasten kurittamisen kasvatuskeinona" vastasi 72% (N=4036) "kyllä" (kysymyksen asiayhteys ja artikkelin vieressä ollut faktalaatikko antoivat ymmärtää, että "kuritus"="ruumiillinen kuritus"). Kun lisäksi ottaa huomioon, että otos on iso ja että verkko-Iltalehden lukijoissa on todennäköisesti aika vähän ikääntyneitä eli niitä, jotka suhtautuvat kaikkein myönteisimmin kuritukseen, voidaan tulosta pitää merkittävänä. Se puolestaan herättää kysymyksen siitä, heittelevätkö suomalaisten mielipiteet noin rajusti kuukaudesta toiseen vai riippuuko tutkimuksen tulos siitä, saako siihen vastata täysin anonyymisti vai ei. (Tietenkin on myös mahdollista, että bittinikkarit ovat peukaloineet tulosta.)

Pahoinpitelyiden ja väkivallan ehkäiseminen on ilman muuta kannatettava asia, mutta kaikki vanhemmat eivät selvästikään yhdy siihen näkemykseen, että esim. tarvittaessa voimakas 4-vuotiaan kädestä kiinni pitäminen on täysin verrattavissa siihen, että alle vuoden ikäinen lapsi hakataan sairaalakuntoon. Nostan hattua myös kaikille niille pienten lasten vanhemmille, joiden lapset ymmärtävät fiksua keskustelua ja perusteluja jo alle vuoden ikäisestä ja osaavat niiden ansiosta aina toimia rauhallisesti ja hillitysti.

Oli miten oli, tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, mihin tämä Suomen valitsema linja johtaa pitkällä tähtäimellä. Suurimman osan ihmiskunnan historiaa lapset ja vanhemmat on nimittäin nähty esim. kasvatuksessa eriarvoisiksi niin, että aikuinen sanelee pelisäännöt ja lapsi tottelee. Jos lapsi ei tottele tai osoita kunnioitusta vanhempia kohtaan, on vanhemmilla yleensä ollut käytössään lapsen ikään ja tilanteeseen sopivia sanktioita, jotka ovat auttaneet lasta toivottuun suuntaan.

Mutta näistä toimintatavoista ollaan nyt siis luopumassa, Suomi ensimmäisten joukossa. Laki on ollut voimassa 22 vuotta ja seurauksena on ollut... lasten ja nuorten kasvava kunnioitus vanhempia ihmisiä ja auktoriteetteja kohtaan? Vanhempien lisääntynyt kokemus siitä, että keinoja lasten kasvatukseen on riittävästi? Yleinen lasten hyvinvointi ja lisääntynyt yhteys perheenjäsenten kesken? Jos tuhansia vuosia kaikissa kulttuureissa käytössä ollut kasvatuksen apuväline julistetaan laittomaksi, niin muutoksen hyvistä puolista 22 vuoden jälkeen lienee runsaasti tutkimustuloksia.

Seuraavaksi voisi poliisilta poistaa kaikki aseet ja vankilarangaistuksistakin voitaisiin pitemmällä tähtäimellä luopua (tähän ei tosin lienekään enää pitkä matka, kun elinkautinenkin on vain 16 vuotta). Eihän tällaisia ihmisarvoa alentavia menetelmiä voi olla käytössä silloin, kun kyseessä on aikuiset ihmiset. Kyllä fiksujen poliisien ja tuomareiden pitäisi pystyä perustelemaan rikolliselle, miksi rikos ei kannata tai miksi pahaa ei saa tehdä. Jos kerran parivuotias lapsi ymmärtää järkevän keskustelun perusteella oman parhaansa ja oikean toiminnan, niin sitä enemmän siihen kykenee myös aikuinen ihminen. Ei kai asia voi mitenkään olla niin, että vain lakiin liittyvät sanktiot estävät joitakin ihmisiä toimimasta väärin?

Lue lisää...

Kristus vai antikristus?

Ja minä näin, ja katso: valkoinen hevonen; ja sen selässä istuvalla oli jousi, ja hänelle annettiin seppele, ja hän lähti voittaen ja voittamaan. (Ilm. 6:2)

Joskus käydään keskusteluja siitä, onko tuo valkoisella hevosella ratsastaja Kristus vai antikristus. Näistä ensimmäinen vaihtoehto on aivan ymmärrettävä, sillä valkoisen voidaan nähdä symboloivan puhtautta, oikeudenmukaisuutta ja kaikkea muutakin hyvää. Lisäksi seppeleellä kruunaaminen sopisi Kristukselle hyvin, varsinkin ennen kuin hän lähtee evankeliumilla voittamaan maailmaa.

Näistä havainnoista huolimatta ratsastaja ei ole Kristus eikä ensimmäinen hevonen kuvaa evankeliumin voittokulkua. Kristus ratsastaa myös valkoisella hevosella (Ilm. 19), mutta häntä ei sivuuteta yhdellä jakeella. Hän taistelee jousen sijasta kaksiteräisellä miekalla eikä hän ole liikkeellä yksin. Hänelläkin on kruunu (στεφανος, Ilm. 6:2 käännetty sanalla "seppele"), mutta se on kultainen (Ilm. 14:14), jne.

Luvun 6 valkoisella hevosella ratsastava onkin lähempänä antikristusta, mutta on samalla se jotain enemmän. Samalla tavoin kolme muutakin hevosta ratsastajineen edustavat isompia voimia. Ensimmäisen ratsastajan voitaisiinkin ehkä ajatella kuvaavan antikristillistä valloitus- ja vallanhimoa. Aivan kuten Rooman valtakunnan vallanhimoinen laajentumispolitiikka Johanneksen aikana aiheutti sotia ja teurastusta, jotka edelleen johtivat nälänhätään, tauteihin ja kuolemaan, niin samalla tavalla valkoista hevosta seuraavat tulipunainen, musta ja vihreä hevonen.

Ensimmäisen hevosen valkoinen väri siis pettää - ja se on tarkoituskin. Niin kansakuntien kuin yksittäisten johtajienkin vallanhimo aina lopulta sokaisee ne, jotka tuota valtaa käyttävät. Pax Romana kuulosti hyvältä, mutta sitä ylläpidettiin miekalla. Harva poliittinen johtajakaan aloittaa uraansa kansan vihaamana diktatuurina. Yleensä diktaattoreiksi päätyvät sellaiset henkilöt (tai heidän jälkeläisensä), joita on jossain vaiheessa juhlittu kansan vapauttajina ja pelastajina. Vasta myöhemmin voittoisan johtajan ympärille kehittyy palvontakultti, joka saa hyvinkin hengellisiä ulottuvuuksia.

Jeesukselle tarjottiin ensimmäisen ratsastajan roolia useampaankin kertaan. Hänen maanmiehensä odottivat sotilaallista Messiasta, joka vapauttaa heidät Rooman vallasta ja alistaa muutkin pakanakansat juutalaisten alle. Saatana puolestaan olisi ollut valmis antamaan Jeesukselle kaikki maailman valtakunnat - jos vain olisi saanut häneltä sen palvonnan, joka kuuluu yksin Herralle.

Valkoisella hevosella ratsastava on liikkeellä tänäänkin. Joissain paikoissa sen vaikutus on helposti nähtävissä, mutta toisaalla valkoinen väri pettää edelleen tehokkaasti: Pax Romanaa tarjotaan yhä aseiden kanssa. Lopullisen rauhan tuoja ratsastaa kyllä hänkin valkoisella hevosella, mutta hänen ehtonsa ovat erilaiset. Älkäämme erehtykö panemaan rahojamme väärän hevosen puolesta.

Lue lisää...

Apua kirkolta?

Edellisessäkin postauksessa mainittu tutkimus pitää sisällään vielä muitakin mielenkiintoisia tietoja pappien näkemyksistä. Esim. 22% papeista on pappina "ennen muuta toimeentulon takia". Toisaalta 88% kertoo olevansa työssään siksi, että he kokevat Jumalan kutsuneen heidät siihen. Täytyykö tämä ymmärtää niin, että 10% papeista päätyy työhönsä alunperin Jumalan kutsusta, mutta pysyy siinä vain rahan takia?

Tutkimuksessa kysyttiin myös sitä, minkälaista hengellisen elämän tukea ja ohjausta pappi itse kaipaisi kirkolta. Vastauksista löytyy mm. seuraavaa: 65% kaipaisi yleisen hengellisen elämän tukemista, 56% kaipaisi kirkon innostavan Raamatun tutkisteluun, 46% kaipaisi kirkon tukea rukouksiinsa, ja 9% kaipaisi kirkolta itselleen selkeitä elämänohjeita.

Jälleen riittää taviksella ihmettelemistä. Jos seurakunnan paimenet ovat hengellisesti tällaisessa jamassa, eikä kirkoltakaan (piispat? teologit? muut papit? seurakuntalaiset?) tule kaivattua tukea ja ohjausta, niin missä oikein mennään? Mitä toivoa on meillä tavallisilla seurakuntalaisilla saada apua näissä asioissa, jotta pysyisimme hengellisessä elämässämme oikeilla raiteilla? Kaiken huipuksi sellaisia pappeja, jotka tällaista apua ihmisille tarjoavat, ollaan oikein tuomiokapitulin kera savustamassa ulos kirkosta.

Herra, kuinka kauan?

Lue lisää...

"Papit ja kanttorit jaksavat työssään aiempaa paremmin"

Viittasin jo aikaisemmassa postauksessa siihen, että papiston suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on lyhyessä ajassa muuttunut selvästi myönteisemmäksi. Tämä näkyy mm. siinä, että yhteensä 38% prosenttia papeista antaisi kirkon siunauksen samaa sukupuolta olevien parisuhteille.

Saman Kirkon tutkimuskeskuksen tekemän tutkimuksen mukaan 36% papeista - siis melkein sama joukko kuin edellä - olisi valmis myös vihkimään papiksi avoimessa ja aktiivisessa homo- tai lesbosuhteessa elävän henkilön.

Näitä lukuja voi tulkita monin tavoin, mutta tässä yksi tulkinta: nuo 36% ovat ainakin rehellisiä, johdonmukaisia ja raamatullisia lähtiessään siitä, että seurakunnan paimenille pätevät samat moraaliset standardit kuin muillekin seurakuntalaisille. Tai sama asia kääntäen: seurakunnan paimenten tulee toki olla esimerkillisiä, mutta missään ei sanota, että seurakunnan jäsenistä muilla kuin paimenilla olisi lupa elää synnissä. Ei ole olemassa kahta kategoriaa, super-kristityt ja tavalliset kristityt, vaan jokainen Jumalan oma on kutsuttu yhtä lailla vaeltamaan Jumalan Sanan mukaisesti.

(Ai mitenkö tämän postauksen otsikko liittyy koko aiheeseen? Se on Kirkon tiedotuskeskuksen näkemys siitä, mikä yllä mainitussa tutkimuksessa oli merkittävintä.)

Lue lisää...

Ulkomaiset kristilliset kirjat - 10 kärjessä

Tämän listan tekeminen oli huomattavasti vaikeampaa kuin kahden edellisen, mutta päinvastaisesta syystä. Kymmenen parhaan valitseminen kymmenien erinomaisten kirjojen joukosta olisi jo suoritus sinänsä, saati sitten niiden asettaminen paremmuusjärjestykseen. Ratkaisin ongelman sillä, että loin 10 (itselleni tärkeää) kategoriaa ja valitsin (noin) yhden edustajan kullekin kategorialle:

Avioliitto: Mike Mason: Mystery of Marriage. Kirja, joka poikkeaa täysin kategoriansa useimmista edustajista.

Avoin sarja: Charles Colson (& Ellen Santilli Vaughn): The Body. Koskettava kirja seurakunnasta maailmassa.

Fiktio: C. S. Lewis: The Screwtape Letters & The Great Divorce. Syviä totuuksia hauskasti ja mielenkiintoisesti ilmaistuna.

Huumori: Adrian Plassin kirjat. Englantilaista huumoria parhaimmillaan, yleensä vakavien pohdintojen sävyttäminä.

Johtajuus: Paul D. Stanley & J. Robert Clinton: Connecting. Hyödyllinen ja käytännöllinen kirja mentoroinnista.

Karismaattisuus/armolahjat: Peter H. Lawrence: The Hot Line. Innoittava kuvaus anglikaanipapin yllättävästä tiestä karismaattiseen palvelutyöhön.

Lähetys: Patrick Johnstone (& Jason Mandryk): Operation World. Kaikki mitä olet ikinä halunnut tietää kristinuskosta ja sen haasteista ympäri maailmaa.

Seurakunnan kasvu: Neil Cole: Organic Church. Ei mitään poppakonsteja vaan runsaalla maalaisjärjellä ja eksegeettiäkin miellyttävillä Raamatun tulkinnoilla varustettu haaste lähetyskäskyn toteuttamiseksi.

Spiritualiteetti/Rukous: James Houston: The Transforming Power of Prayer. Iskee asian ytimeen ihan eri tavalla kuin muut aihepiirin klassikot. (Hyvänä kakkosena Richard J. Foster & Celebration of Discipline.)

Teologia: Taviksille Tom Wrightin kirjat ja teologeille N.T. Wrightin tuotanto. (Jaetulla toisella sijalla kaksi kirjaa, joiden lukemisesta olisi hyötyä tämänhetkisessä sekavassa tilanteessa, jossa monelta tuntuu olevan kompassi hukassa: Richard B. Hays & The Moral Vision of the New Testament ja C. J. H. Wright & Old Testament Ethics for the People of God.)

Lue lisää...

Kristilliset käännöskirjat - 5 kärjessä

Jatkan kaiman viitoittamalla tiellä, tällä kertaa suomeksi käännettyjen kirjojen merkeissä. Tämäkin osoittautui hankalaksi tehtäväksi, sillä luen aina mieluummin alkuperäisen jos vain mahdollista. Mutta tässä tämän hetken viisi kärjessä:

5. Rabindranath R. Maharaj (& Dave Hunt): Gurun kuolema. Tehokasta vastalääkettä pahimpaan itämaisen hengellisyyden ja henkisyyden kaipuuseen.

4. Nicky Cruz: Juokse poika juokse. Havahduttava tositarina kaikille nuorille koviksille tai sellaisiksi aikoville.

3. John White: Uskon taistelu. Hengellisen elämän matkaopas uudelle uskovalle.

2. Gordon Fee & Douglas Stuart: Kirjojen Kirja. Tutkittu ja hyväksi havaittu vastaus kysymykseen "kuinka lukea Raamattua ja saada siitä irti se, mitä on tarkoitettukin?"

1. John Bunyan: Kristityn vaellus. Klassikko, jonka jaksaa vielä lukeakin :-)

Lue lisää...

Suomalaiset kristilliset kirjat - 3 kärjessä

Keskustelimme erään toisen blogaajan kanssa siitä, miltä mahtaisi näyttää "10 kärjessä" -lista suomalaisista kristillisistä kirjoista. Listan väsääminen ei ole helppoa, mutta hyvän esimerkin rohkaisemana päätin minäkin tarttua haasteeseen.

Homma osoittautui yllättävän vaikeaksi. Ei niin, etteikö kirjoja olisi tullut luettua, mutta loppupelissä mieleen muistui yllättävän vähän sellaisia, mitä voisi suositella muillekin. Lista voi toki täydentyä myöhemmin muistin palattua ja/tai uusien lukukokemusten myötä, mutta tällainen se on tällä hetkellä:

3. Mika Waltari: Valtakunnan salaisuus. Faktan ja fiktion puhutteleva yhdistelmä.

2. Seppo Jokisen isyyttä, äitiyttä, eheytymistä, yms. käsittelevät kirjat (yhtä suosikkia on vaikea valita!). Apua ja rohkaisua rikkinäisille.

1. Pirkko Jalovaara: Rukous on elämäni. Koskettava ja innoittava todistus, joka kutsuu mukanaan syvempään yhteyteen Jumalan kanssa.

Hyviä ehdotuksia otetaan vastaan!

Lue lisää...

Mitä Henki sanoo seurakunnille

Monia ihmisiä huolestuttaa Ilmestyskirjassa monet sellaiset kohdat, joita he eivät ymmärrä. Minua sen sijaan huolestuttaa ne kohdat, jotka ymmärrän. Näihin huolestuttaviin kohtiin kuuluvat erityisesti luvut 2 ja 3.

Tuosta tekstikatkelmasta löydämme Jeesuksen 7 viestiä Vähä-Aasiassa olevalle 7 seurakunnalle. Samalla sanoma on kuitenkin kaikille seurakunnille ja kaikille Ilmestyskirjan kuulijoille/lukijoille, sillä jokaisen viestin lopussa toistuu sama kehotus: "Jolla on korvat, se kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille." Valitut 7 paikallisseurakuntaa ovat siten kuin poikkileikkaus seurakunnan tilasta yleensä.

Mitä Jeesus siis haluaa sanoa seurakunnilleen? Meillä on asiamme, jotka meitä liikuttavat, mutta miten seurakunnan pää arvottaa asioita? Katsotaanpa:

• Efesos: seurakunta on teologisesti ja opillisesti oikeilla raiteilla, se on tehnyt kovasti työtä ja ollut kestänyt vaivaa Jeesuksen nimen tähden, mutta se on luopunut ensi ajan rakkaudesta. Jos se ei tee parannusta ja palaa tekemään "ensi ajan tekoja", niin sitä kohtaa tuomio.


• Smyrna: seurakunnalla menee hyvin ja ne, jotka pysyvät uskollisena (mahdolliseen marttyyri)kuolemaan asti, pääsevät iankaikkiseen elämään.


• Pergamon: seurakunta on pääsääntöisesti pysynyt uskollisena, mutta sietää silti keskuudessaan niitä, jotka opettavat apostolisen uskon vastaisesti. Jos seurakunta ei tee parannusta tästä "suvaitsevaisuudesta", sitä kohtaa tuomio.


• Tyatira: seurakunta saa kehuja melkein kaikesta mahdollisesta hyvästä: heiltä löytyy rakkautta, uskoa, palvelumieltä ja kestävyyttä. Ongelmana on jälleen se, että jotkut sietävät väärää opetusta ja näitä tulee kohtaamaan kova tuomio.


• Sardes: seurakunta on elävän seurakunnan maineessa, mutta on tosiasiassa hengellisesti kuollut, muutamaa henkilöä lukuunottamatta. Jos se ei tee parannusta, on odotettavissa vain tyly tuomio.


• Filadelfia: seurakunnalla menee hyvin, se on pitänyt kiinni Jumalan sanasta eikä ole kieltänyt Jeesusta.


• Laodikea: seurakunta on tyytyväinen hengelliseen tilaansa ja kuvittelee, että sillä menee hyvin, kun tosiasiassa se on erittäin surkeassa tilassa ja tulee kohtamaan tuomion.

Tässä olisi nyt työsarkaa piispoille ja tuomiokapituleille, jotka tuntuvat keskittyneen hyttysen siivilöimiseen samalla kuin kameleita nielaistaan ilmeenkään värähtämättä. Realiteetti on tietysti se, että suurimmaksi osaksi ei-uskovista koostuville seurakunnille on vaikea nykyisessä tilanteessa tehdä mitään, mutta papeista voisi hyvin aloittaa. Kuten Raamattu ja kokemus osoittavat, lauma menee usein paimenen perässä.

Toisaalta Suomessa tilanne näyttää olevan se, että paimen menee usein lauman perässä. Esim. yksi tämän päivän uutisotsikoista oli se, että 38% papeista (53% naispapeista, 29% miehistä) haluaisi tarjota kirkollisen siunauksen homopareille. Vielä viisi vuotta sitten vastaava luku oli 17%. Mistä moinen muutos? Verkko-Hesarin mukaan "dosentti Kati Niemelä Kirkon tutkimuskeskuksesta arvioi, että asenteet ovat muuttuneet yksinkertaisesti siksi, että laki sallii nyt samaa sukupuolta olevien parisuhteiden rekisteröinnin".

Jolla on korvat, se kuulkoon, mitä Henki tänään sanoo seurakunnille.

Lue lisää...

"Nuoret uskovat Jumalaan"

Taas on ev.lut. kirkolla aihetta juhlaan, ainakin jos on viimeaikaisia otsikoita uskominen. Näin esim. Seppo Simola helsinkiläisen Kirkko & Kaupunki -lehden pääkirjoituksessa:

Viime viikolla julkistetun nuorisobarometrin tulokset vahvistavat saman, minkä lukuisat tutkimukset aiemmin. Suomalaisista valtaosa, myös nuorista ikäluokista kaksi kolmasosaa, uskoo vankasti Jumalaan. Vakaumuksellisia ateisteja on kovasta äänestä huolimatta perin vähän, alle joka kymmenes.

Vaan mitäpä tuolta nuorisobarometrista löytyy? Katsotaanpa:

• Kuinka paljon nuoret "luottavat" tiettyihin instituutioihin (vrt. aikaisempi kirjoitus, "Hyvin menee - vai meneekö?")? Vuonna 2006 Kirkkoon luotetaan suunnilleen yhtä paljon kuin suuryrityksiin - edelle menevät mm. puolustusvoimat, oikeuslaitos, presidentti ja poliisi.

• Mitkä asiat ovat hyväksyttäviä? Tässä kaksi kärjessä: 86% pitää seksiä ennen avioliittoa täysin tai jokseenkin hyväksyttävänä, ja 87% ajattelee abortin tekemisestä samalla tavalla.

• Kuinka usein käydään kirkossa? 9% käy vähintään kerran kuussa, 19% vain erityisinä juhlapyhinä (joulu yms.) ja loput harvemmin tai ei koskaan.

• Seurakuntien tärkein toimintamuoto? Kolme kärjessä: hautausmaiden ylläpito, hautaan siunaaminen ja lasten päivähoito.

• Mihin seurakunnan toimintamuotoon osallistutaan? 71% eli melkein kolme neljästä ei osallistu mihinkään.

• Kuinka usein rukoillaan? Kirkkoon kuuluvista rukoilee 10% päivittäin ja 16% muutaman kerran kuussa. 30% kirkkoon kuuluvista rukoilee "vain tiukan paikan tullen" ja 30% ei koskaan.

• 55% uskoo Pyhään Henkeen, joka päivittää niukasti maapallon ulkopuoliset älylliset olennot (53%). Saatana (29%) puolestaan häviää täpärästi astrologialle (31%).

• Uskotaanko Jumalaan? 23% uskoo oman kirkkonsa opetuksen mukaan (kaksi kolmasosaa voi uskoa "vankasti jumalaan", mutta kaikesta päätellen ei Raamatun ilmoittamaan Jumalaan, kuten Simolan kirjoitus antaisi ymmärtää).

• Entä mitä kuoleman jälkeen? Vain 17% uskoo Raamatun mukaan taivaaseen ja helvettiin.

Simolan mukaan "tutkimuksen tulokset voidaan kirkossa merkitä tyytyväisinä tiedoksi". Toivottavasti ei.

Lue lisää...

Kultti

Olin kerran vuosia sitten kuuntelemassa erästä puhujaa. Kaveri oli hyvin karismaattinen ja vakuuttava puhuja, tunsi Raamattunsa hyvin, oli ollut vahvasti Herran käytössä ja tehnyt paljon hyvää työtä Jumalan valtakunnan hyväksi. Ainoa, mikä tuolloin hieman häiritsi oli se, että kaveri johti pääkaupunkiseudulla uskovien ryhmää - seurakuntaa - jonka kokoontumiset oli käytännössä suljettu muilta kuin jäseniltä. Ryhmä näki itsensä elitistisenä iskujoukkona, johon sitouduttiin 110% tai sitten ei lainkaan.

Vuosien verrella ko. ryhmän toiminnasta on aina silloin tällöin tihkunut tietoa eri lähteistä ja uutiset ovat olleet kerta kerralta hälyttävämpiä. Siinä, missä aluksi pidin mielessäni ryhmää vähän erikoisena piirinä ja myöhemmin lahkona, olisin nyt valmis käyttämään jopa sanaa "kultti". Ryhmän toiminnasta ja kokoontumisista ei saa kertoa mitään ulkopuolisille; ryhmän jäseniä käytetään taloudellisesti hyväksi; heihin kohdistuu hengellistä väkivaltaa; heidän ulkonäköään, painoaan, perheensä kokoa, yms. pyritään kontrolloimaan; heitä on pyritty eristämään ystävistä ja sukulaisista; oudot Raamatun tulkinnat ovat johtaneet tapoihin, joka ovat verrattavissa seksuaaliseen hyväksikäyttöön; jne. Tästä ryhmästä ja sen uhreista kuullaan vielä.

Mitä voimme tästä oppia? Mielestäni ainakin seuraavia asioita:

1. Väkevin ja voidelluinkin Herran soturi saattaa ajautua harhaan, jos hänellä ei ole turvanaan toisia uskovia, joille hän on tilivelvollinen ja joiden lahjat täydentävät niitä lahjoja, joita hänellä itsellään on (vrt. esim. Paul Cainin tapaus [3.11.2006: ja nyt myös Ted Haggardin vastaava lankeaminen]).
   


2. Valta, raha ja seksi ovat kiusauksia, joiden voimaa hengellisten johtajien ei kannata aliarvioida.
   


3. Jos seurakunnan identiteetin oleellisena osana on "me vs. muut" -ajattelu, lopputulos ei voi olla hyvä ja terve.


4. Paimenen ja/tai opettajan merkitystä ei voi vähätellä - karismaattinen johtaja pystyy jyräämään Pyhän Hengen ja Jumalan Sanan yli ja viemään lauman mennessään.

Saulilla ja Salomolla oli molemmilla upea alku, mutta vähemmän mairitteleva loppu. Jos sinun piskuista laumaasi johtaa tällainen voideltu hengellinen auktoriteetti, niin nyt olisi hyvä aika havahtua ja palata muiden uskovien pariin - ennen kuin on myöhäistä.

Päivitys 7.9.2009: ennustukseni kolmen vuoden takaa toteutuu, eli ryhmää käsitelevä ohjelma esitetään tänään televisiossa: "MOT: Koivuniemen herran kultti. Teekkarien uskonlahkosta tuli miljoonabisnes."

Jo oli aikakin.

Lue lisää...

Taistelu jatkuu

Kotimaa-lehdessä ilmestyi 5.10. kirjoitus, jossa kyseltiin, "Savustetaanko Markku Koivistoa ulos kirkosta?" Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä vastaavia kirjoituksia ja kommentteja on ilmestynyt mielipidepalstoilla ja verkkokirjoittelussa vaikka kuinka paljon. Huomionarvoisen tästä kirjoituksesta tekee kuitenkin se, että kirjoittajina on kaksi professoria, Sammeli Juntunen ja Antti Laato, joista edellisellä on meriittejä mm. Luther-tutkijana ja jälkimmäinen on eksegeetti. Molemmat ovat myös olleet luterilaisen kirkon edustajina oppikeskusteluissa muiden kirkkokuntien kanssa.

Merkittävää kirjoituksessa on se, että Juntunen ja Laato eivät varsinaisesti kyseenalaista tuomiokapitulin luterilaisuutta. (He tosin toteavat, että Koivistonkin luterilaisuuden arvioiminen on vaikeaa tai loppupelissä peräti mahdotonta, koska "luterilaisissa tunnustuskirjoissa ei esitetä yksityiskohtaista raamattuoppia".) Sen sijaan he käyttävät sanoja "raamatullinen" ja "luterilainen" hyvin mielenkiintoisesti:

[Kirkon käymien ekumeenisten neuvottelujen] edellytyksenä on se, että kirkkomme vaatii oikealta opetukselta pikemminkin apostolisuutta ja raamatullisuutta kuin luterilaisuutta sekä pystyy uskoontulemisen ja uskossa edistymisen kysymyksessä näkemään asioita laajemmin ja raamatullisemmin kuin mitä Tampereen tuomiokapituli[n luterilainen tulkinta] näyttää tekevän.

Nähtäväksi jää, jyrääkö tässä(kin) taistelussa luterilaisuus raamatullisuuden vai tarkoittaako uskonpuhdistajien usein siteeraama sola scriptura oikeasti jotain vielä tänäänkin.

Lue lisää...

Blogivinkkejä (2)

Toisten blogeja tulee luettua harvemmin, mutta mm. tällaisia on viime aikoina osunut eteen:

Nahkurin orsi - Vasemmistolaisfeministisen liberaaliateistin pahin painajaisuni. Lyhyitä ja ajoittain aika räväköitäkin kommentteja ajankohtaisista asioista.

Timo Koiviston nettipäiväkirja - Provosoivasti huutava ääni erämaassa, aiheina seurakunta, uskon puolustaminen ja Lähi-idän tapahtumat.

Sähköpaimen - Helluntailaisen nuorisopastorin näkemyksiä vähän yhdestä jos toisestakin asiasta.

Pastorin blogi - Adventistipastorin ajatuksia usein hienojen valokuvien kera höystettynä.

Uskon ja ajattelun puolesta - För tro och tänkande - Turkkulaisen kaiman ja akateemisen kanssapuurtajan ajatuksia luterilaisesta perspektiivistä.

Usko ja rukous - Kommentoi "klassisen kristinuskon" näkökulmasta ajankohtaista kirkollista keskustelua, etenkin Kirkko ja Kaupunki -lehteä, Kotimaa-lehteä ja kaikkea muuta, mitä kirkossa ja teologiassa tapahtuu.

Rotankolo - Evankelis-luterilaista kirkkokritiikkiä rotankolosta.

Lue lisää...

Kreetan hiippakunnan piispanvaali

Jätin sinut Kreetaan sitä varten, että järjestäisit siellä kaiken, mikä vielä oli järjestämättä, ja asettaisit jokaiseen kaupunkiin vanhimmat niiden ohjeiden mukaan, jotka annoin sinulle. Seurakunnan vanhimman tulee olla nuhteeton ja yhden vaimon mies, ja hänen lastensa tulee olla uskovia, ei hillittömän eikä kurittoman maineessa. Seurakunnan kaitsijan täytyy näet olla nuhteeton, koska hän hoitaa Jumalan hänelle uskomaa tehtävää. Hän ei saa olla ylimielinen eikä äkkipikainen, ei juomiseen taipuvainen, väkivaltainen eikä oman edun tavoittelija, vaan hänen on oltava vieraanvarainen, hyväntahtoinen, harkitseva, oikeamielinen, hurskas ja itsensä hillitsevä. (Tit 1:5-8)

Näin ohjeisti Paavali työtoveriaan Titusta piispojen valinnan suhteen 2000 vuotta sitten. Hiippakunta on Raamatulle tuntematon käsite, mutta piispa (kr. επισκοπος; suom. "seurakunnan kaitsija"; engl. usein joko overseer, guardian tai bishop) löytyy mm. ylläolevasta tekstikatkelmasta.

Nykyään piispat valitaan hieman eri tavalla ja erilaisin perustein. Viimeisin tulokas on Porvoon hiippakunnan uusi piispa, Gustav Björkstrand, joka päihitti selvin numeroin vaalin toisella kierroksella konservatiivisemman vastaehdokkaansa Henrik Perretin. Vaalin myötä nousi pinnalle jälleen kerran myös kysymys naispappeudesta. Björkstrand on naispappeuden puolella, Perret sitä vastaan. Kumpi on oikeassa?

Dogmaatikot todennäköisesti taittavat peistä tästä(kin) asiasta vielä jonkin aikaa. Sen sijaan eksegeetin näkökulmasta katsoen ongelma on siinä, että koko kysymys on väärä. Mitä Raamattu puhuu naispapeista? Ei mitään. Entä miespapeista? Aika paljonkin, mutta vain sellaisista, joilta oli napsittu esinahka pois kahdeksan päivän ikäisenä. Pappeudesta puhutaan kyllä UT:nkin puolella, mutta ideana on aina se, että kaikki uudestisyntyneet ovat pappeja, muodostaen Jumalan pyhän papiston, jonka tehtävänä on julistaa hänen suuria tekojaan (1 Piet 2:9).

Entä kuka saa Raamatun mukaan kastaa? Raamattu ei kerro. Kuka saa jakaa ehtoollista? Raamattu ei kerro. Kuka saa vihkiä tai haudata? Raamattu ei edes mainitse näitä asioita osana seurakunnan toimintaa. Jne. Jos siis Raamattu ei puhu mitään erityisestä kristittyjen luokasta, papeista, saati sitten kerro, mitkä erityiset tehtävät kuuluvat vain ja ainoastaan heille, niin miksi ihmeessä tapellaan siitä, voivatko - Raamatun valossa - nämä papit olla naisia?

Paljon oleellisempaa olisi keskustella siitä, onko monen kirkkokunnan - mukaanlukien oma kansankirkkomme - käsitys papin virasta ja tehtävistä ylipäätäänkään millään lailla perusteltavissa Raamatulla. Jos todetaan, että pappeus yms. perustuvat hyvin varhaiseen mutta silti vasta UT:n jälkeiseen kehitykseen, niin sitten naispappeuden vastustajilla ei oikein ole, mihin vedota. Jos taas halutaan pitäytyä Raamatussa, niin sitten seurakunnan toiminnan ja johtajuuden suhteen on paljon tärkeämpiäkin asioita ratkottavana kuin papin sukupuoli. Nyt kaivattaisiinkin samanlaista asennetta kuin eräällä jo edesmenneellä kirkonmiehellä aikoinaan:

Jollei minua osoiteta vääräksi Raamatun todistuksilla ja selvillä järkiperusteilla, niin olen omatunnossani sidottu niillä raamatunkohdilla, joihin kirjoissani viittaan, ja olen Jumalan Sanan sitoma. Sillä en usko paaviin enkä kirkolliskokouksiin yksin, koska on ilmeistä, että ne usein ovat erehtyneet ja puhuneet itseään vastaan. Sen takia en tahdo enkä voi mitään peruuttaa. Sillä ei ole hyvä toimia omaatuntoaan vastaan. Tässä seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon. Amen.

Siunausta ja viisautta Björkstrandille uudessa tehtävässä!

Lue lisää...

Maa entinen suuri planeetta

Eräs kansainvälisestikin tunnettu teologiystäväni totesi minulle kerran, että hän on parasiitti. Kun ihmettelin asiaa, hän kertoi, että hänen julkaisuistaan iso osa perustuu siihen, että hän puuttuu toisten virheisiin (ja kertoo, miten asiat pitäisi nähdä).

Lehtien kolumnisteilla on usein samanlainen rooli, eli juttua väännetään haukkumalla tai arvostelemalla jotain toista ihmistä tai asiaa. Esim. Iltalehteenkin kirjoittelevan Jyrki Lehtolan kolumnit ovat useimmiten aika terävää luettavaa, mutta ne ammentavat aina voimansa siitä, että jotakuta tai jotakin mollataan.

Tämä nimenomainen blogi on syyllinen molempiin rikkomuksiin, sillä usein kirjoituksen aiheena on joku teologinen tai hengellisen elämän ilmiö (yksittäisiä henkilöitä ei oikeastaan ole arvosteltu, ainakaan ennen tätä kirjoitusta), joka kirjoittajan mielestä voisi olla toisinkin.

Mutta mennäänpä itse aiheeseen...

Otin jostain syystä hyllystäni Hal Lindseyn kirjan The Late Great Planet Earth (suom. Maa entinen suuri planeetta) ja rupesin selailemaan sitä. (Aivan, kyseessä on siis se kirja, jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1969 ja joka ennusti ennusti maailmanlopun tulevan 80-luvulla.) En ole aikaisemmin juurikaan välittänyt ko. kirjasta, koska akateemisissa piireissä kirjaa ei voi edes mainita eikä ruohonjuuritason keskusteluissakaan Hal Lindseyn ongelmallisille tulkinnoille naureskelusta saa enää pisteitä.

Ok, en voinut olla hymähtelemättä, kun katselin yksityiskohtaisia piirroksia siitä, kuka hyökkää missäkin vaiheessa ja minne; kuinka kaksisataa miljoonaa kiinalaista sotilasta kuljetetaan Israelia vastaan, yms. Monet 70-luvulla nuoria olleet ovat todistaneet, kuinka nämä maailmanlopun skenaariot pelottivat heitä ja joillakin kesti jopa vuosia toipua Lindseyn kirjasta. Omissa silmissäni pelottavin osuus tuli kuitenkin jo esipuheessa, jossa Lindsey toteaa mm. näin:

Kuinka me pystymme erottamaan absoluuttisen totuuden mielipiteestä? Kehen me voimme luottaa? ... Jos olemme täysin rehellisiä, antakaamme Jumalalle tilaisuus esittää oma näkemyksensä. Yritän tässä kirjassa astua syrjään ja antaa profeettojen puhua.

Tämä Lindseyn tapa uskotella lukijoille, että hän on tulkinnoissaan Jumalan äänitorvi, joka rehellisesti ja yksinkertaisesti vain välittää eteenpäin sen, mitä Jumala ja profeetat itsekin haluavat sanoa, on tietysti erittäin naiivi. Ongelman tästä tekee se, että kirjaa on myyty 35 miljoonaa kappaletta, ja myynti jatkuu koko ajan. (Sisältöä toki päivitetään aina sen verran, että uudessa painoksessa ei enää näy edellisen painoksen pieleen menneitä ennustuksia.) Lisäksi Lindseyn oman www-sivuston mukaan hän on "one of the leading authorities in the world on Bible Prophecy".

On syytä kysyä, mistä tämä johtuu. Missä tilassa on Raamatun opetus seurakunnissa ja uskovien piireissä, jos tällaiset kaverit pääsevät nousemaan "maailman johtaviksi profetia-auktoriteeteiksi"? Onko tosiaan niin, että Lindseyn käyttämä kikka toimii ympäri maailmaa edelleen: "Tuon esille vain sen, mitä Raamattu itse selvästi opettaa"?

Vai onko kyseessä vain perustavaa laatua oleva tulkinnallinen harha: kun on kerran lähdetty liikkeelle siitä, että tuhansia vuosia sitten kirjoitetut tekstit on oikeasti kirjoitettu nimenomaan 2000-luvun vaihteessa eläville ihmisille, niin sen jälkeen vain mielikuvitus asettaa rajat sille, mikä maailmanpoliittinen tapahtuma voidaan kulloinkin nähdä jonkun tietyn profetaalisen jakeen toteutumana.

Fiksuimmat ovat joka tapauksessa älynneet, miten saadaan kansaa lypsettyä, kirjoja myytyä ja väkeä kokouksiin. Suomessakin.

Lue lisää...